— Mitä sinä tarkoitat?
Iina purskahtaa itkuun ja lyhistyy tuolille. Lapsi lattialla käy levottomaksi, tuijottaa molempiin ja helähtää sekin itkuun. Se ei ole tällaisiin tilanteisiin tottunut. Hilulle käy olo oneaksi, hän ei osaa aluksi ajatella mitään. Tahtomattaan luo hän vihaisen katseen lapseen, ja tämän itku käy entistä äänekkäämmäksi.
— No, älähän nyt, Iina, äännähtää hän, - puhellaan…
Mutta hänen olonsa käy entistä tylymmäksi ja oudommaksi. Vaisto sanoo, mistä on kysymys ja ruumista alkaa jäädättää.
Iina koettaa hillitä itkuaan, mutta ajatukset ja tunteet ovat ylivoimaiset. Piinallinen hiljaisuus ja epävarmuus jatkuu. Hilu koettaa puhua uudelleen, muttei ole itsekään selvillä siitä, mitä sanoo. Se on vain jotakin, jotakin epäasiallista.
Viimein Iina rauhoittuu, pyyhkii silmiään ja puhaltelee pesään.
— Kyllä se on parasta, että menet, Hilu, sanoo hän. — Ei siitä kuitenkaan enää tule mitään.
Äkkiä Kankkus-Hilu tuntee itsensä odottamattoman tyyneksi ja rauhalliseksi. On, niinkuin se merkillinen pelko, jota hän ajoittain on tuntenut, nyt olisi toteutunut. Hän osoittaa Iinan luokse turvautunutta, pelkäävää lasta.
— Onko se tuo?
Iinan valtaa taas itkunpuuska ja hän likistää lasta hermostuneesti itseään vasten.