— On, vastaa hän.
Kuullessaan totuuden Iinan omasta suusta valtaa Hilun sittenkin raivo, silmät pullistuvat ja kädet puristuvat nyrkkiin.
— Saatana! sähisee hän. - Ja kuinka helvetissä se on mahdollista…
Hänen tekisi mieli hyökätä Iinan kimppuun, rusikoida hänet kappaleiksi ja nakata hänet talvipakkaseen. Hän nousee jo seisoalleen ja Iina kyyristyy lapsineen pesäkulmaukseen.
— Minä aavistin jo sellaista, perkeleen… Tässäkö nyt sitten ovat kaikki minun…
Iina ei puhu mitään ja Hilu seisoo kuin tiedoton keskellä lattiata, mutta sitten hän peräytyy, menee ensiksi ovelle, vaan palaa sitten takaisin ja näyttää kuin miettisi hän jotakin.
Niin, se on nyt vain muuan Kankkus-Hilu elämänsä ratkaisevimmassa käänteessä. Hänen ajatuksensa juoksu ei ole niitä syvällisimpiä, ongelmallisimpia, hermostuneimpia eikä monimutkaisimpia. Hän muistelee vain entisiä aikoja ja varsinkin muuatta kohtalokasta kesäiltaa, jolloin muun muassa eräs tuntematon puominvahti sattui surunvoittoiselle tuulelle ja lauloi muutaman surunvoittoisen laulun. Sitten hän muistelee niitä vuosia, jotka ovat siitä lähtien kuluneet ja tapauksia, jotka niiden varrella ovat sattuneet, niiden joukossa olemista eräässä sairaalassa. Edelleen hän ajattelee, että yhtä hyvin tuo lapsi voisi olla muuatta vuotta vanhempi eikä sitä luonnollisesti olisi kukaan muu vaalinut kuin Iina eikä tietysti kukaan muu kantanut siitä häpeääkään. Ja vielä hän mielessään otaksuu, että onpa se Iina mahtanut tuota samaista lasta vihatakin, mutta eipä ole tehnyt sille mitään. Kun hän sitten näin melkein tiedottomasti on käynyt käräjää itsensä kanssa, tapahtuu niin, että myrsky hänen mielessään ensin tyyntyy, sitten se kokonaan lakkaa ja lopuksi sen sijaan astuu rajaton, melkein itkettävä hellyys ja sääli. Hän menee Iinan luo ja laskee vavisten kätensä hänen olkapäilleen.
— Älähän nyt… Iina… tuota, hokee hän neuvottoman ja lapsellisen näköisenä, — ei tuo… tosiaankaan… kannata. Itse olen paljon huonompi…
Ja kun toisen nyyhkytykset yltyvät, yltyy hänkin, vaikka tarmokkaasti pinnistelee vastaan, samantapaiseen ja eräässä välissä hän kysyy:
— Et suinkaan sinä… tuota… rakastanut häntä?