Sana rakastaa tuntuu hänestä liian juhlalliselta, on melkein vaikea sanoa sitä.
Iina voittaa vähitellen mielenmalttinsa ja istuutuu Hilun viereen sohvalle.
— Ei se sellaista ollut, vastaa hän ja sana sanalta hänen mielensä keventyy. — Se oli rakennusaikana… muuan rautatien mestareita… Tiedäthän kyllä, millaista täällä oli…
Itku valtaa Iinan taas.
— Kerro vaan, kyllä minä kestän, sanoo Hilu, vaikka ruumis vavahtelee.
— Tulen muutamana iltana kotiin… juovat täällä. Äiti ja se mestari ja sisaret ja Väinö-veljesi. En tiedä, kuinka tulin minäkin, vaikka olin aina pysynyt erilläni… Taisivat ikävätkin painaa. Sekosin kai ja sitten… En tiedä itse mitään, vannon sen vaikka…
— Ei sinun vannoa tarvitse.
— Se sattui sitten sillä tavalla. Ei ole senjälkeen tässä mökissä elämää pidetty. Kuollut on äitikin ja sisaret maailmalla. Mutta kun sattui, eihän siitä minnekään päässyt…
— Eipä kylläkään, myönsi Hilu alistuvaisesti. Hetken kuluttua hän kysyi:
— Voisitko sinä nyt sitten keskiviikkona lähteä mukaan? Se on nyt sillä mallilla…