— Miksenkäs, kun sinä kerran… Ja taas Iina pillahti itkuun.
— Eipähän tässä enää mitään itkemisiä näistä asioista, sanoi
Kankkus-Hilu. — Tulee uudet murheet.
* * * * *
Vuosien kuluessa ovat Kankkusen Hiltan kasvot saaneet ryppyjä ja silmiin saattaa joskus asettua haljakka ilme, mutta Kankkus-Sakari on melkein piristynyt, sillä elämän helle ei enää kuumota niin polttavana hänen kohdallaan. Joskus hän ottaa ryypynkin ja jää päiväksi tai pariksi pois työstä. Aletaan jo tulla vanhoiksi, vaikkei olla iällä pilattuja. On niistä lapsistakin hyötyä, ei ole enää täysin saamattomia muita kuin tuo Eeva.
— Väinö on maailmalla, meni kerran tukkijoelle ja sille reissulle jäi. Mutta tulee kyllä, tulee kyllä niinkuin sinäkin. Viinanmyynnistä olivat kerran sakottaneet, sahalaiset olivat lehdestä lukeneet, ja minä ajattelin, että katsoppas poikaa. Kaipa tuo sentään oli moninkertaisesti sakkonsa voittanut.
— Kaipa, vastaa Hilu jurosti.
— Kyllä minä sentään Väinöä joka päivä muistelen, pisti Hilta huokaisten väliin.
— Ja minä sanon, että turhaan siinä naukuu. Kyllä miehinen mies hoitaa itsensä.
— Kyllä se sentään, oma lapsi… aloittaa äiti taas, mutta isä on nyt puheliaalla tuulella ja katkaisee.
Äiti menee keittämään uutta kahvia.