Könkään Sanhriitikin alkoi jo sekaantua asiaan.
— Mitäs, sanoi hän Erkkilälle, annat plakaatin. Oikealle miehelle se tulee.
— Pappilaankin pitäisi vielä tänä iltana ennättää, ehätti Hilu vähän innostuen. — Ja sitten vielä nimismiehelle.
— No, annahan nyt, kun minä mietin. Eihän sitä tällaisessa tilanteessa kuin räkkäporo… Haes kynää ja paperia, Sanhriiti, ne ovat tuossa kaapin päällä.
Erkkilän Juhani iski silmää viekkaasti ja kieli pyrki lallattelemaan, vaikkeivät ajatukset tahtoneet pysyä koossa. Hilun mieliala paranee, mutta samalla hänen mieleensä muistuvat monet lapsuudenaikaiset kohtaukset kankaan takaa ja myöhemminkin. Tällaistahan se on, kun ollaan päissään.
— Hyvä mieshän se Hilemooni on ollut, sanoo esimies, saatuaan kirjoitus vehkeet. - Kirjoltahan sinä, Sanhriiti, joka olet siihen parempi. Minä sitten vain pistän nimeni alle kuin kuvernööri.
— Mitä minä siihen kirjoitan?
Hilun olo käy jännittäväksi. Erkkilän Juhani on tärkeän näköinen ja miettii.
— Ei sitä pitäisi näin piiput hampaissa, sanoo hän vihdoin, - mutta menköön nyt tämä kerta. Autetaanpas Hilua korvilleen, vähän niinkuin säätyyn, kun et sitten vaan kunnan niskoille… pirkele…
— Mitäs minä, melkein yksinäinen mies.