— Mutta, hän sanoo arvokkaasti, — mikäli minä tiedän, on Hilemooni ollut sille parempi kuin moni isä.
Hilu menee hämilleen.
— … tiedä, virkahtaa hän. — Vähän läheinen itse sanomaan.
— Niin kai, jatkaa pappi äskeiseen tapaansa, - eihän se oma kiitos saa olla lähellä. Mutta minä oletan, ettei lapsiraukalla ole ollut omatta syyttään kärsimyksiä. Että Hilemooni, sanalla sanoen, on kohdellut häntä kuin omaa lastaan.
Hilu istuu vaiti ja katsoo eteensä. Palvelija tuo toiset kupit kahvia.
— Hilemooni ottaa nyt toisenkin kupin, kehoittaa pappi.
— Nyt on asia niin, sanoo Hilu äkisti, — että se onkin minun lapseni.
Pappi ei pane pois kahvikuppiaan.
— Vai niin, hän vastaa vain hyvin pitkään ja katselee tyhjenevää kupin pohjaa.
— Joo, niin se on, vahvistaa Hilu. — Olisi tarkoitus, että se kaiken varalta merkittäisiin kirkonkirjoihin.