Seuraavana aamuna oli tyttö naureskellut hänelle vasten kasvoja ja oli niinkuin ei olisi mistään tiennytkään. Jonkun aikaa oli asia Juhoa askarruttanut ja hän seurasi entistä suuremmalla tarkkuudella toisten samantapaisia kokemuksia. Sitten hän oli oppinut ajattelemaan sitä kylmästi ja pintapuolisesti ja viimein sen kokonaan unohtanut. Sellaisethan ovat vain sodan välttämättömiä kokemuksia eivätkä mitään muuta.
* * * * *
Tällainen oli Juhon sodanaikainen ajatusmaailma, mutta se ei valitettavasti enää kelvannut Saranpään seinien sisällä eikä soveltunut rannattomien lakeuksien ajatusmaailmaan.
Tytön nimi oli Vera Botshkova, jonka isä oli ammuttu valloituksen aikana, ja eilen hänen kirjeensä oli saapunut Saranpäähän. Aamu oli kirvelevän kylmä, ja Juho oli käynyt Peltoniemessä asioimassa. Oli siinä puolen päivän korvilla, jolloin vanhukset ja Juho kolmen kesken joivat kahvia tupakamarissa, väestä erillään, ja neuvottelivat asioista. Tällä kerralla Juho oli hiukan myöhästynyt, mutta vanhukset odottivat jonkun aikaa, niinkuin hiljaiseksi tavaksi sodan jälkeen oli tullut.
— Kirjekin sinulle olisi siinä pöydällä, — oli äiti sanonut kaataessaan kahvia.
Juholle ei tullut usein kirjeitä. Hän pyöritteli tullutta hetkisen kädessään ja avasi sen sitten. Vanhemmat eivät erikoisesti tarkanneet hänen kasvojensa ilmettä.
— Mitäs ne nyt? — kysyi äiti kuin ohimennen eikä huomaa, että pojan kasvot ovat käyneet kuolonkalpeiksi.
Juho taistelee hetken itsensä kanssa, koettaa tyyntyä ja tulla siihen vireeseen, että voisi huolettoman näköisenä mennä ovesta ulos. Mutta äidin kysymys, johon kai ei vastausta erikoisemmin odotettukaan, jäi vastaamatta ja muutenkin tuntui Juhosta siltä, kuin joku ventovieras olisi kesken kaiken astunut rauhalliseen, lämmintuntuiseen huoneeseen ja lyönyt häntä korvalle. Hän istui paikallaan, tylsästi tuijottaen kirjettä, ja kun isä tavanomaisesti kysyy, että "mitä siinä nyt on", ojentaa hän sanaa puhumatta ja saamatta kiinni minkäänlaisesta selittävästä ajatuksesta hänelle kirjeen.
* * * * *
Mitä sitten tapahtui, muistaa Juho kuin läpi sumun. Isä sanoi jotakin, että "annappas kun haen lasini", ja kun hän sitten palaa kamaristaan, nostaa hän kirjeen korkealle kasvojensa eteen ja alkaa lukea äidin välinpitämättömänä selaillessa sanomalehtiä. Kun hän sitten panee kirjeen pöydälle, vapisee hänen kätensä ja silmät ovat terävät ja verestävät.