— Mutta eihän se naimisesta puhu, — inttää äiti nyyhkytystensä lomassa, ja isä katselee ikkunasta ulos.
Pitkä, syvä hiljaisuus. Könniläinen tuvassa lyö kahtatoista.
— Se on niin, — sanoo isä viimein raskaasti, — että tässä talossa ei ole ennen sanoja syöty. Eikä ole taidettu syödä Muilussakaan?
Kysymys oli osoitettu äidille, mutta äiti ei vastaa mitään, nyyhkii vain.
— Herra Jumala, Herra Jumala…
— Näitkö sinä sitä muuta kertaa kuin sen yhden? — kysyy isä Juholta.
— En, — vastaa Juho hammasta purren.
Tästä on nyt kulunut vuorokausi ja kappale toistakin, välillä on ollut yö ja sarja pieniä, jokapäiväisiä tapauksia, mutta Saranpäässä eletään vielä raskaan tunnelman, sanattomuuden ja ällistyksen merkeissä. Juho on kerran käynyt tuvassa, mutta ei ole huomannut väestä mitään. Isänsä hän oli nähnyt vain loitolta, ja hänestä näyttää, kuin ukko vuorokaudessa olisi käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi, harmajammaksi ja kumarammaksi. Äidillä on vielä silmät punaisina, ja kun ei tarvitse olla muiden kanssa tekemisissä, niin hän nyyhkii.
Jonkun kerran Juho tekee päätöksen mennä Peltoniemeen puhumaan Anna-Liisan kanssa, mutta huomaa, ettei se pyhittäisi mitään. Anna-Liisan kanssa heillä ei koskaan vielä ole ollut niin sanottuja puheita, he ovat vain tunteneet. Miksi hän menisi juuri nyt. Juho oivaltaa, että tämä on perheen keskinäinen asia ja jonkun muun, joka asuu etelässä, suuren kaupungin syrjäpuolella, kallion juuressa. Niin, heidän asiansa se on. Anna-Liisa on liian hyvä tähän soppaan.
Mutta sitä ei Juho saata sisällyttää tajuntaansa, että siitä tulisi hänen vaimonsa ja joskus tulevaisuudessa Saranpään emäntä. Kaikki hänen vaistonsa sotivat sellaista olettamusta vastaan. Vera Botshkova, Saranpään emäntä. Ei käy, ei käy.