Hiki virtailee pitkin hänen ohimoltaan, ja hän pusertelee päätään tuijottaessaan lakeudelle, joka alkaa käydä sinertävämmäksi. Muilun eräisiin ikkunoihin syttyvät tulet, ja talon ääriviivat käyvät jyrkemmiksi ja vallitsevammiksi. Juhosta tuntuu, kuin sieltä joku salatulla ivalla katselisi vanhaa Saranpäätä. Ja valaistun Muilun taakse hukkuu Peltoniemi hämärään.
— Minä olen tehnyt saman synnin kuin kymmenentuhatta muutakin, — ajattelee Juho, — mutta minä saan rangaistuksen sen takia, että satun olemaan Saranpään poika. Ne muut kymmenentuhatta tekevät jo uusia syntejä… Eikä entisistäkään tule mitään.
Sitten hän ajattelee, mitä pitäjällä hänestä sanottaisiin. Häntä puhuteltaisiin velvollisuudentunnosta, ohimennen, koska tapa nyt on sellainen eikä hän muutakaan ole tehnyt. Mutta nuorisoseuralla kävisi perheiltamissa juoru. "Se Saranpään Jussi on nainut sen punakaartilaisryssän, johon sotareisullaan sekaantui." — Voi saatana sentään!
Ja joku toinen lisää, että jouluksi se juuri ja juuri ennätti sen tuodakin.
Niin, mutta hänhän oli luvannut naida sen. Saranpäässä on lupaus pyhä. Saranpääläiset uskaltavat pitää sanansa aina. Aina! Vaikka helvetti olisi.
Juhon ajatukset alkavat vähitellen seota. Saattaahan se olla ihminen, vaikka onkin sellaista lähtöä ja köyhä. — Sotaheila, ehkä vihollisleiristä, ehkä kulkunainen Saranpäähän. — Anna-Liisa itkee, Peltoniemessä on suru. — Ei auta, ei auta. — Mutta minä en ota muita kuin Anna-Liisan, minä rakastan häntä, kuulkaa se. — Mitä minä oikein olen tehnyt. Herra Jumala sentään! Mitä vanhempani ajattelevat, niinkö vai näinkö!
Äkkiä Juhon ajatukset tyyntyvät. Hän huomaa hämmästyksekseen, ettei hän oikeastaan ajattele mitään. Tyynesti hän ottaa pöydällä häämöttävän kirjeen, oikaisee sitä ja pistää taskuunsa. Sitten hän hakee pöytälaatikosta revolverinsa ja rupeaa tarkastamaan makasiinia, mutta muistaa samassa jossakin käskevästi ja tylysti sanottavan, että kanna ristisi.
— No niin, — ajattelee hän kaukaisesti ja pistää revolverin takataskuunsa. Ja jonkun ajan kuluttua hänen kasvonsa taas nytkähtelevät ajatellessaan Anna-Liisaa ja mitä hän oli tehnyt, ja ajatukset sekoavat sotkuiseksi vyyhdiksi.
Kun hän taas löytää itsensä, on ulkona jo aivan pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Valot pilkistelevät lakeudella, mutta Peltoniemessä on pimeää. Jokohan siellä olisi… — Niin, nyt on aaton aatto, ja ylihuomenna on joulu.
Pimeässä sujahtaa kaksi rekeä ohi ikkunan ja kääntyy pihaan. Reet ilman kulkusia. Talvella, pimeässä, juhlien alla. Isä ajoi äsken ohi ilman kulkusia.