Kuluu taas pitkä tovi. Juho kuulee, kuinka eteisessä kolistaan ja tupakamariin tulee vieraita. Ja taas hän koettelee revolveriaan ja ajatukset alkavat käydä. Sitten kuluu jälleen pitkiä aikoja, ettei tupakamarista kuulu mitään. Tuvan puolelta kuuluu kaukainen kellon lyönti, ja joku tallustelee ohi.
Vihdoin kulkee joku isän kamarin läpi Juhon kamariin, ja ovea raoitetaan.
— Onko siellä Jussi? — kuuluu äidin särkynyt ääni.
Juhon täytyy selventää kurkkuaan, ennenkuin vastaa.
— Tulet tänne tupakamariin, — sanoo äiti, mutta Juho ei kuule, kuinka äiti itsekseen sanoo: "Luojan kiitos, ettei se ole tehnyt itselleen mitään."
Äiti ei mene ovelta, ja Juho empii.
— Tulet heti kun isäs käskee, — sanoo äiti uudelleen.
Tahdottomasti kuin kone nousee poika ja seuraa hitaasti äitiään. Isän kamariin lankeaa kapea valoviiru tupakamarista, ja ohut kahvintuoksu tuntuu nenään. Näin mennään, matka tuntuu pitkältä.
Tupakamarissa Juho huomaa täytetyt kahvikupit pöydällä, isä istuu pöydän päässä, vastaseinällä Peltoniemen haltijaväki. Juho ei nyt hätkähdä, hän tervehtii jäykästi. Peltoniemen emäntä on itkettyneen näköinen kuin äitikin, isäntä tuijottaa pimeään ikkunaan.
Hiljaisuus.