"Niin, valitettavasti en voi muuta tehdä", jatkoi hän taas Kähkös-Jeremiakseen kääntyen, "Kähkönen saa sen kyllä yksinkertaisen laskennon avulla selville. Yksi edellyttää tuhansia. Mutta ettei Kähkönen tästä matkasta mitään kärsisi, niin annan seitsemänkymmentäviisi markkaa. No niin, Jumalan haltuun nyt, Kähkönen, eikä saa menettää uskoansa elämään…"
* * * * *
Ja niin Jeremias Kähkönen kompuroi kainalosauvojensa varassa pois. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, niinkuin se paistaa hyvien ja pahojen ylitse, ja kylmänhikisessä kädessään puristi hän seitsemääkymmentäviittä markkaa. Mitään kumijalkoja hän ei kylläkään ollut saanut, mutta olihan hän saanut täysin luotettavan lupauksen siitä, että hänen poikansa pääsee yhtiön rullapojaksi, ja — mikä on vielä enemmän — uskoa elämään ja järkkymättömään oikeuteen.
KREETAN HARHA-ASKEL
"Tiedätkö sinä, Kreeta, oikein, mitä rakkaus on?" oli se muun muassa kysynyt.
Se oli ollut korea poika, puulaakin metsänleimaajia, eikä Kreeta oikein muistanut sen liikanimeäkään. Mutta ristimänimi oli Wilhelmi. Ja kotoisin se oli, mistä lienee, Tornion puolesta.
"Niin että tiedätkö sinä, Kreeta, mikä on rakkauden syvin olemus?"
Kyllä se poika osasi puhua, ja silmänluonti sillä oli lempeä ja vilkas. Miten lieneekin sellainen näin kauas selkosiin osunut. Mutta rakkauden syvin olemus oli jäänyt Kreetalle ja Kreetalta selvittelemättä. Miksikä suotta kuluttaa lyhyttä aikaa turhuuksiin. Rakkaus, mitä se on? Kaksi ihmistä pitää toisistaan, nukkuvat vierekkäin, halailevat käsin ja jaloin. Siinä se on. Ja menevät naimisiin, jos passaa.
Niin se oli ollut Kreetan kohdalla ja niin se on monen muunkin kohdalla: kun pisara elämää sattuu eteen, niin se pisara on juotava. Ei siinä ole aikaa niitä syvimpiä olemuksia mietiskellä. Ja poika oli nätti, ja Kreeta oli turmeltumaton ja terveverinen, ja päivät ja yöt kuluivat kuin lennossa, kunnes poika, Wilhelmi, eräänä päivänä lähti. Reilu poika se oli ollut, ja Kreetalle oli noussut kyynel silmänurkkaan, sillä hän aavisti, ettei se enää hänen tielleen sattuisi. Oli se nimensä ja osoitteensa antanut ja oli se kirjoittanutkin, mutta hän, Kreeta, ei ollut tullut sanoneeksi, ettei hänestä ole kirjoitusta lukemaan eikä viitsi muillakaan luetuttaa. Mihinkäpä hänestä, piiasta.
* * * * *