"Äläpäs nyt, lapsi hyvä, itke, vaan miettikäämme mitä vastaamme. Hyvä mies hän näkyy kaikesta päättäen olevan."
Mutta Kreeta jatkaa nyyhkimistään ja puuskuttamistaan.
"Ei siitä mitään tule, pastori hyvä", sanoo hän itkunsa lomassa. "Eihän se mitenkään käy, että minä hänen taakakseen…"
"Mutta lapsi, Kreeta, lapsi…"
"Kyllä me toimeen tulemme, kun alkuun päästään… Parempi, että hän on siellä ja minä täällä. Kylläpä sitten ehtii omansa nähdä, jos joskus kohdalle sattuu…"
CARL ENEAS BROVALLIN NAIMINEN
Muutamana yönä metsänhoitaja, filosofianmaisteri Carl Eneas Brovall heräsi hiukan epämieluisaan tunnelmaan. Hän oli nähnyt unta, että hän oli kuollut ja joutunut tietysti helvetin vaivaan ja kuumuuteen. Karaistakseen luontoaan pyysi metsänhoitaja Brovall, että herra piru olisi hyvä ja toisi hänelle lasillisen kylmää vettä, mutta piru toi hänelle, ystävällisesti hymyillen, lasillisen puhdasta spriitä ja käski nauttimaan terveydekseen.
Ja siihen metsäherra Brovall heräsi.
Hänen päänsä oli raskas ja hänen ruumiinsa hiukan turtunut, mutta pian hän sai kiinni selvistä ajatuksista. Jaha, vai tässä sitä taas oltiin. Hän oli herännyt helvetti-tunteeseen ja siihen tunteeseen, että nyt on talvi ja pimeys, että ulkohuoneiden ovet repsottavat tuulessa ja että puustellinpihan lumeenluodut käytävät ovat yöllä hangettuneet, että autius lepää yli valkoisten aapain ja että ikkunasta erottautuvat epäselvästi aamunkoittoa vastaan tunturin ääriviivat. Mutta nyt ei ollutkaan talvi. Auringon heijastus tunkeutui vaaleanpunaisena läpi alaslasketun rullauutimen ja muodosteli kuvioita vastapäiselle seinälle, ilmassa oli lämpöä, ja lommollaan olevat seinäpaperit näyttivät entistä savuttuneemmilta ja tummemmilta kirkkaassa valaistuksessa.
Eikö hän ollut joskus pannut merkille, että kun on heräävinään talveen, autiuteen ja helvettiin ja herääkin kesään, niin, eikö hän vuosien kuluessa ollutkin pannut merkille, että se tietää jotakin erinomaista onnea. Niin, onnea juuri, sillä miksipä ei uskoisi onneen ja sen enteisiin ja tunnustähtiin, vallankin kun on itse, vuosien kuluessa, pannut merkille, kokenut ja tehnyt havaintoja. Onhan selvää, että vaistot käyvät yksinäisyydessä herkemmiksi ja näkemiskyky suuremmaksi, lähenee jollakin tavalla luonnonihmistä. Ei silti tarvitse olla millään tavalla taikauskoinen.