Kello osoitti kuutta, joten ei enää mikään yö ollutkaan. Metsänhoitaja Brovall pisti jalkansa tohveleihin, nosti rullauutimet ja kallisti itselleen asiaankuuluvan aamuryypyn. Ohoh sentään, nyt on kesä ja auringonpaistetta, ei mitään pimeyttä, kulkustenkilinää ja helvetillisyyttä, nyt on kesä ja ensi viikolla mennään Arajärven vartiopiiriin leimaamaan.
"Amanda!" huusi hän sitten kajahtavalla äänellä.
Minuutin kuluttua lensi ovi selälleen, ja emännöitsijän pyylevä olemus täytti oviaukon.
"Mitä te nyt taas keskellä yötä kiljutte", sanoi emännöitsijä, "herätätte suotta herra ylihosmestarin".
Metsänhoitaja Brovall havahtui; ylimetsänhoitaja Gyllenmarck oli eilen saapunut tarkastukselle ja nukkui viereisessä huoneessa.
"Kuulepas, Amanda!" kuiskasi hän terävästi. "Paroni Gyllenmarck saattaa yhtä hyvin kuulla, millaista puhetapaa sinä käytät herraasi ja isäntääsi kohtaan. Mene nyt ja hae kahvia."
Manta — virallisessa puhuttelussa ja vieraiden kuullessa: Amanda — nytkäytti niskojaan ja meni. Tiedä häntä, kuusitoista vuotta jo herraa passannut eikä sen oikkuihin sittenkään osannut tottua.
Mutta metsänhoitaja Brovall alkoi vähitellen pukeutua ja kallisti itselleen toisen, entistä tukevamman aamunaukun. Vai niin, vai Gyllenmarck, tarkastusmatka, sen hän oli kokonaan yön kuluessa unohtanut. Mutta olkoon: taidettiinhan sitä eilisillan kuluessa parlamentteerata toista jos toistakin; hän, Brovall, oli tullut ottaneeksi aiheettoman paljon, kun paroni Gyllenmarck sen sijaan ei nauttinut juuri lainkaan. Sitä unohtaa niin pian isännän velvollisuudet, kun saa jonkun ihmisen luoksensa. Eikähän sitä metsittyneeltä saa kovin paljon vaatiakaan. Sen veli Gyllenmarck ymmärtää paremmin kuin kukaan muu.
Kaikesta huolimatta tunsi Brovall kuitenkin epämääräistä levottomuutta ja otti kolmannen, molempia edellisiä muhkeamman naukun. Se yöllinen unikin: hän pyytää kauniisti ja kohteliaasti lasin vettä ja hänelle tuodaan lasillinen spriitä. "Olkaa hyvä!" Mutta uni voi hipoa totuuden ja todellisuuden rajoja, jonakin päivänä hän kupsahtaa puustellissa sängyn loukkoon tai kerta kaikkiaan metsään, petäjän juurelle, ilman omaisia, ilman ystäviä. Terve silloin kanssasi, Carl Eneas Brovall, terve nyt vain, — ja sielu mereen.
Metsänhoitaja Brovall tunsi itsensä totiseksi ja häntä melkein värisytti. Viime vuosina hän oli tarpeettoman usein ajatellut näitä asioita: eihän hän sentään ollut kuin neljänkymmenenkahdeksan. Ennättipä niiden kanssa vielä, ennätti tulla vaikka uskovaiseksi. Ajatuksissaan hän otti neljännen ryypyn.