"Ja aamunaukkusi sinä myöskin näyt jo ehtineen ottaa", jatkoi paroni
Gyllenmarck. "No niin, voithan kaataa minullekin lasin, ei enempää.
Hyvää huomenta!"
"Huomenta!"
Metsänhoitaja Brovall joi melkein kunnioituksella lasinsa pohjaan.
"Se on käynyt minulle melkein tavaksi, tuo aamutuikku", sanoi hän sitten. "Se antaa vähän niinkuin schwungia koko päiväksi."
"Sen tavan minä, veli hyvä, kyllä tunnen, paremmin kuin luuletkaan. Siinä on vain se pieni vika, että sillä pettää itseään ja että siitä on vaikea luopua. Minulla se kyllä kävi melkein itsestään."
"Niin, sinulla kai olivat omat, erikoiset olosuhteesi", myönsi metsänhoitaja Brovall hiljaisesti.
"Mutta", jatkoi hän hetken kuluttua ikäänkuin reipastuneena, "on se parempi kuin selvänä ja kylmänä katsella koko tätä viheliäisyyttä".
"Niinhän sinä illalla vakuutit", naurahti paroni Gyllenmarck, "ja minä puolestani olen esteellinen sanomaan sinne taikka tänne. Ei, nyt minä menen lopullisesti pukeutumaan…"
Metsänhoitaja Brovall jäi yksin. Gyllenmarckin lyhyt pistäytyminen oli hiukan häirinnyt hänen ajatuksiaan ja hänen mielikuviaan, mutta hän saavutti ne jälleen. Ja mikäpä ne oli saavuttaissa: ne tulivat kutsuttuina tai kutsumattomina joka ainoa päivä, ne olivat kasvaneet kiinni hänen olemukseensa ja seurasivat häntä kuin osa hänestä itsestään.
Herra Jumala, oliko järkeä siinä, että hän, maisteri Carl Eneas Brovall, tuli hyljätyksi jonkun luutnantin, biljaardisankarin, takia. Mutta maailman kylmyys on sellainen, sälli voi jollakin näkyväisellä ja näkymättömällä ominaisuudellaan viedä aarteen, joka on tarkoitettu prinssille. Ja, lopuksi, eiköhän ole mahtanut Sigrid katua, hänkin.