"En", vastasi paroni Gyllenmarck kylmästi. "Voit täyttää minunkin lasini."
"Ei sinun tarvitse minulle seuraa pitää, jos se on vastoin periaatteitasi", sanoi Brovall uhkamielisesti. "Ei, veljeni, minä tulen helkkarin hyvin yksinkin toimeen lasini kanssa."
"Terveydeksesi!"
Paroni Gyllenmarckin totinen, selittämätön katse harhailee pitkin huoneen seiniä; metsäherra Brovall huojuskelee hiljaa ja tuskin huomattavasti tuolissaan. Paroni Gyllenmarck tietää, ettei toisen, tuon vastapäätä istuvan toverin, ajatus- ja mielikuvamaailmaa mikään tule muuttamaan ja että hän tulee pitämään sen hautaan asti. Ja hän tuntee tarvetta sanoa sen hänelle, osoittaa sen käsin tunnettavan ja silminnähtävän erotuksen, minkä aika on tuonut nuoruuden, runon, ja nykyisyyden, toden, välille, mutta nyt, niinkuin niin monasti ennenkin, häneltä puuttuu sanoja. Ja mitäpä hänellä oikeastaan on Brovallin asioiden, jotka mielikuvitus on koristanut ja aika vain vahvistanut, — mitäpä hänellä on Brovallin asioiden kanssa tekemistä.
Aika kuluu vaiti ollessa; kello lyö kahdeksaa. Kun Manta tuo postin, tuntuu se kevennykseltä.
"Kas vain, sanomalehtiä!" sanoo paroni Gyllenmarck.
"Kun posti tulee vain kerran viikossa, tulee niitä kerrallaan niin hiivatinmoinen pakka", selittää metsänhoitaja Brovall.
"Aivan niin!"
"Saahan noita katsella aamiaista odotellessa."
Ja taas tulee huoneeseen hiljaisuus, nyt kuitenkin erivivahduksinen kuin äskeinen. Vain lehdet kahisevat lukijainsa käsissä.