Lapsi parahtaa heikosti, ja äiti rientää sitä hyssyttelemään.
Kulkurista näyttävät äidin liikkeet aroilta ja epävarmoilta.

Kun oltaisiin jossakin muualla, niin lääkäri olisi jo tehnyt tehtävänsä, lapsi paranisi ja pelko olisi poissa. Mutta viepäs täällä sairas yhdentoista peninkulman päähän lääkärille, kanna ensin neljä sylissäsi ja souda sitten seitsemän. Miks'eivät ne rakenna teitä…

Kulkuri nousee ja katsoo ikkunasta ulos, äänetön erämaa tirkistelee vastaan joka taholta. Hohoijaa!

— Et suinkaan sinä aio lähteä? — kysyy lapsen äiti pelästyneesti.

— Niin, kun minusta vain olisi apua…

— Ole nyt sentään.

Itse asiassa ei Kulkuri ole aikonutkaan lähteä, mutta hän pelkää näyttää saamattomuuttaan. Minnekkäpä hän sitäpaitsi lähtisi? Hänet viedään maitokamariin ja hänen eteensä kannetaan paistettua poronkieltä, tuoretta leipää ja viilipytty. Niin juuri, vähitellen hän on tullut tärkeäksi, määrääväksi henkilöksi pororuhtinaan talossa.

Ovensuuhun kerääntyneet akat katselevat häntä hiljaisella kunnioituksella.

— Luuletko sinä, että se paranee? — kysyvät he.

— En tiedä, saahan toivoa.