— Ei ole. Mutta mistä sen tietää, lapsen… Kyllä viina hyvinkin…
— Olkaa vaiti. Liian väkevääkin se olisi.
Puhelu herkeää vähitellen, lapset seisovat sormi suussa, ja toinen toisensa jälkeen menevät akat tönöihinsä. Kulkuri tulee ajatelleeksi, että jotakin todellakin saisi olla, ellei viinaa, niin jotakin muuta sitten.
— Kun te nyt olette syöttäneet sille raakaa maitoakin, — sanoo hän kärsimättömästi. Tiesi, ovatko elukatkaan täysin terveitä…
— En minä ymmärtänyt, — vastaa äiti avuttomasti ja kysyy sitten itku kurkussa: — Ei suinkaan se sitä tapa?
Kulkuri huomaa varomattomasti koskettaneensa arkaa kohtaa ja näkee velvollisuudekseen lohduttaa.
— Ei nyt sentään, — myöntää hän, — vaikka keitetty luonnollisesti olisi ollut parempaa.
* * * * *
Illansuussa alkaa auringon polte heiketä, ja talon pikku pojat tulevat sisään jokirannasta. Tytär on siistinyt pirtin, takassa räiskyy valkea. Sairaan lapsen tilassa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta, kenties hengitys on vieläkin ohennut ja valitukset käyneet entistäkin hiljaisemmiksi. Kun Kulkuri ohimennen luo siihen katseensa, valtaa hänet tukahduttava säälin tunne ja hän tulee ajatelleeksi, että joku hänen nuoremmista veljistään mahdollisesti samaan aikaan… No, mitäpä heistä, terveitä poikia ne ovat. Ja Kulkuri koettaa näyttää karskilta ja tunteettomalta.
Aurinko käy yhä kalpeammaksi, vaikka se näihin aikoihin ei laskeudu lainkaan. Silloin tällöin pistäytyy joku akka pirtissä, mutta menee pois nähtyään, että kaikki on entisellään.