Talon pikku pojat käyvät levolle porontaljoille rankisen alle.
Silloin se tapahtuu, niin, ettei sitä oikein havaitakaan. Äiti on juuri ruvennut syömään talon tyttären kanssa, hän on, tiesi mistä syystä, virkistynyt ja vapautunut kuoleman ajatuksesta; kenties kaikki lopultakin käy hyvin ja ehkä miehetkin pian tulevat tunturilta. Kulkuri sytyttää savukkeen, ja Kadja, pororuhtinaan tytär, tahtoo myöskin yhden: hän on poroaidalla monasti polttanut paperosseja.
— Et kai sinä sentään viinaa ole ryypännyt?
— En.
Kas vain, keskustellaan aivan maallisia asioita, ja sillävälin on laiha rinta herennyt hengittämästä ja tuoni siepannut omansa. Kulkuri, joka istuu lapsen vieressä, huomaa sen ensiksi, häkeltyy eikä uskalla sanoa mitään. Salavihkaa hän pitää kättään kuolleen suun edessä: ei, hengitystä ei tule, mutta antaa noiden syödä loppuun.
Vasta sitten hän sanoo:
— Kyllä se nyt on kaikki.
Hän sanoo sen hiljaisesti ja lempeästi, aivan kuin maanitellen: se on nyt kaikki, ikävä kyllä, mutta sehän oli toiselta puolen odotettavissakin ja toiselta puolen, niin, parempi on, ettei tarvitse kärsiä ja kitua.
Äiti kalpenee ja katsoo häneen suurin, lasittunein silmin, sitten hän parahtaa ja vaipuu tuskalliseen itkuun. Kulkuri tuntee asemansa tuskalliseksi ja noloksi, hän ei ole ennen ollut saapuvilla tämäntapaisessa kohtauksessa. Jotakin tehdäkseen menee hän ja taputtaa äitiä olalle.
— Mitäpäs… — sanoo hän, — sehän se kuitenkin joskus tulee meille kaikille.