Huoneessa on nyt hetken hiljaisuus, äiti nielee kyyneleitänsä ja koettaa päästä selville ajatuksistaan.
— Onko sillä edes silmät kiinni, — kysyy hän äkkiä. — Sulkekaa sen silmät.
Ja Kulkuri koettaa painaa yhteen luomet, joiden alta katse on ainaiseksi sammunut.
Mitäpä hän voi enempää tehdä? Kuolema on käynyt, sillä hyvä. Mutta häntä odottavat uudet, ennen kokemattomat kokemukset.
Alkaa jo olla keskiyö, mutta aurinko paistaa. Tähän vuodenaikaan mennään levolle milloin väsymys tulee, kellon lyönneistä ei pidetä vaaria. Akat tönöistä ovat taas kokoontuneet ovensuuhun, mutta he eivät siunaile eivätkä surkuttele, vaan lohduttelevat.
Joku sanoo, että nyt olisi veisattava, ja kaikkien katseet kääntyvät Kulkuriin. Tupakkahyllyllä on raamattu, katkismus ja kaksi vanhanaikaista virsikirjaa.
— Veisaa sinä edellä, lannan mies.
Mutta nyt ei "lannan mies", Kulkuri, osaa yhtään hautavirttä, ei uudesta eikä myöskään vanhasta virsikirjasta. "Ah autuasta, näin hän pääsi varhain" — se menisi kyllä, mutta kun hän ei kuolemakseenkaan muista säveltä. Tilanne on kieltämättä jonkun verran piinallinen.
— Jos minä ensin luen jotakin, — ratkaisee hän.
— No niin, lue nyt sitten. Ensiksi.