On siinä kokemuksia yhden päivän osaksi.
Aurinko ei laske, uusi päivä on tullut huomaamatta, ja Kulkuri istuu yksin pirtin ikkunan luona ja johdattelee mieleensä päivän tapauksia. Pieni vainaja on talvikeliä odottamassa turvekodassa, kaikki on nyt lopullisesti ohi, on vain odotettava talvea ja käytävä kylältä tilaamassa arkku. Niin, äidillä on vielä jäljellä ilmoittaa miehelleen, kun tämä tulee tunturilta, että kuolema on käynyt. Mutta se on hänen huolensa, Kulkurilta ovat huolet tähän asiaan nähden loppuneet.
Toisen rankisen alla nukkuvat lapset rauhallisesti hengittäen, toisen alta kuuluu supatusta ja silloin tällöin tukahdutettu nyyhkytys, äiti ja Kadja, talon tytär. Kulkurille on laitettu vuode maitokamariin, äsken hän oli väsynyt, melkein uupunut, aamun tullen on tunne hävinnyt. Ruumis on turtana, mutta ajatukset kiertelevät sitä vilkkaammin. Mutta vaistot, ne aamulliset, eivät ota palatakseen. On niinkuin olisi suuri pyhäpäivä ja kaiken yli lepäisi äänetön rauha. Miksi hän ylimalkaan oli jäänyt tähän istumaan vai odottaako hän kenties jotakin uutta kokemusta, kolkon totista, mutta ei ilman surullisen humoristista sivumakua.
Hän kävelee ovea kohden ja ennättää lattian puoliväliin. Silloin rankisessa liikahtaa.
— Menetkö sinä pois?
— Kyllä, nukkumaan.
Äänetön epätietoisuus. Kulkuri seisoo siinä keskellä permantoa, ja äkkiä hän tuntee melkein toivovansa, että nuo tuolla rankisessa pelkäisivät.
— Pelkäättekö te? — kysyy hän.
— Kyllä me vähän pelkäämme, — tulee rehellisesti ja avuttomasti.
Hm. He luottavat häneen kuin johonkin Isä-Jumalaan. Äskeinen toivomus tuntuu taas käden käänteessä vastenmieliseltä, melkein raa'alta. Hän on näkevinään oman itsensä syrjästäpäin.