— Turhaa pelkoa se on, — sanoo hän viimein.
— Kyllä hän antaa teidän nukkua rauhassa.
Taas hiljaisuus, sitten pientä, kiihkeää supatusta. Kulkuri ottaa pari empivää askelta ovea kohden.
— Älä mene.
Jälleen supatusta. Viimein tulee melkein rukoilevasti:
— Etkö sinä voisi tulla tänne?
— Hm… mahtaneeko se oikein sopia.
— Emme me tiedä, mutta…
No niin. Tilanne on jo itse asiassa selvä. Kulkuri nostaa rankisen reunan taljan alta ja kömpii sisään. Mitäpä hän oikeastaan muutakaan voi. Vilkaisee naisten avoimia silmiä ja heidän säikähtyneitä kasvojaan ja paneutuu sitten pitkäkseen mahdollisimman kauas heistä.
Siinä hän makaa, katselee rankisen valkeata kangasta, katsahtaa ohimennen vierustovereitansakin ja miettii. Toinen on nukkunut pitkistä valvomisistaan ja suureen suruunsa, toinen nukkuu niinkuin väsyneen, nuoren ihmislapsen on tapana nukkua. Unissaan hän liikahtaa lähemmäksi Kulkuria, ja Kulkuri vetäytyy loitommaksi, kunnes taljan vierestä tapaa kovan lattian. Hänen mielensä on tällä kertaa vakavassa vireessä, päivällä on ollut monta vaihetta, ja hän miettii ja aprikoi, kuinka monta niitä eilisenkin kohdalle kaiken kaikkiaan on sattunut.