PORORUHTINAS KUOLEE
Nyt pitäisi surukellojen soida yli lumipeitteisten aapojen, yli tunturien, yli vaarojen ja kiveliöiden, sillä Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on kuolemaisillansa. Vielä hän hengittää, mutta pian, aivan pian, on viikatemies tehnyt tehtävänsä, eivätkä surukellot soi. Kuinka ne voisivatkaan soida, — vasta neljän päivän kuluttua ehtii kuolinsanoma kirkolle.
Mikäpäs oikeastaan on Eerik Nikonpojan erota tästä maailmasta ja sen hyörinästä. Ei ole hän koskaan kukkaronsa kurenauhoja kiristänyt tarvitsevan edessä, ei ole hän yösijaa kieltänyt väsyneeltä matkamieheltä, ei ole hän itsetietoisesti vääryyttä tehnyt, ei korkoja kiskonut eikä poroja varastanut, ei myöskään käräjöinyt eikä antanut ahneuden pistää nenäänsä asiallisiin asioihin. Neljättätuhatta poroa tolvaa pitkin maita ja tuntureita, uudistila on perinnöksi lunastettu, ja rahaakin on pankossa, on rahaa kotona kiisussa, on maailmalla, ja povella on rahakiisun avain. Äsken sinne juuri pisti kuutisentuhatta. Kyllä varmaan on elämistä ja olemista.
Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on täysissä pukineissaan heittäytynyt pirtin sänkyyn, ja hengitys käy puuskutellen. Ruumis on hiessä, kasvot ovat hiessä, ja kuuma, vapiseva käsi tapailee kaulanauhasta rinnalla riippuvaa rahakiisun avainta. Tallellapa on, tallella, eikä sitä siitä niin vain viedä.
Näin sitä voi ihminen, moninaisissa heikko ja puutteellinen, yht’äkkiä joutua kurkistamaan kuolemaa vasten kasvoja. Maanantaina olet vielä täysissä voimissa, toimittelet kirkolla asioitasi ja käyt nimismieheltä nostamassa kruunun kestikievarirahat, torstai-iltana haukot henkeäsi.
Vaikka eipä sen puolesta, — pororuhtinas ei lainkaan itse tiedä, että hänen pian on kuoltava. Viime talvena tappoi tauti ihmisiä taloittain ja kyläkunnittain, mutta kas, hänpä säilyi. Ja kummakos säilyessä: viinaa, puhdasta pirtua, aina saatavissa, ja kun entinen loppui, niin tohtori kirjoitti uutta. Se on ainoa lääke sellaista kulkutautia vastaan. Mutta kyllä olikin sen asian takia saanut tehdä viikon kestäviä matkoja kirkolle.
Sydän lyö ja takoo niinkuin ei koskaan ennen, ja Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on auttamattomasti päissään. Hän ei tiedä, että hän on viimeisillään, sillä silloin hän ryhtyisi tilintekoon kaikkivoivan Ibmelin kanssa, hän luulee vain, että kolmannen päivän yhtämittainen humala vaikuttaa. Päissään hän toissa aamuna lähti kirkolta ja päissään hän ajeli kotiinsa poiketen tutuissa taloissa välillä. Kuinkapa sellainen mihinkään itsetutkistelemuksiin ja tilintekoon, selkänsä Ibmel sellaiselle kääntäisi, päihtyneelle rukoilijalle. "Kehtaatkin vielä siinä, juomari…" Se on niin heikko, liha, tuohon juomisen syntiin, heikko, vaikka seuroissa on monta kertaa tullut synnintuntoon ja tehnyt katumuksen. Heikko on ihmisen liha. Ja vielä vaikeampi on vastustaa kiusausta, kun kirkonkylän herra tohtori höylisti kirjoittaa pirtua, kun vain yksinkertaisella Lapin miehellä on uskallusta pyytää. Katsoo vain totisesti suurilla silmillään, alkaa kirjoittaa ja sanoo, että "voinhan minä nyt kirjoittaa, ja onhan se hyvä lääkkeeksikin siellä tunturien takana, kunhan te ette vain sitä sitten käyttäisi väärin…"
* * * * *
Eerik Nikonpoika on siis maanantaista asti ollut nousuhumalassa, jota hän ei ole päästänyt keskeytymään, ajanut kotiinsa ja tunti sitten heittäytynyt kotipirttinsä sänkyyn. Senjälkeen kuin uusi maantie valmistui, on hänen talossaan ollut kestikievari, ja hän tuntee tyydytystä ajatellessaan, että niin monet suuret herrat, sotaherrat, senaattorit, kuvernöörit ja tirehtöörit, hänet tuntevat ja ovat hyvin nukkuneet hänen vieraskamarissaan. On se vain jonkunlainen mies, tämäkin Eerik Nikonpoika, ilman ylpeyden henkeäkin ajatellen. Poroja on, talo on ja on rahaakin, Ibmelin siunaamaa. Kun kerran aika jättää, niin lapset saavat periä…
Pororuhtinas huokaisee ja raoittaa silmiänsä. Öljylamppu tuikuttaa katossa, piisissä on valkea ja huone on täynnä keitetyn lihan ja kosteiden säpäkkeiden ja heinän hajua. Ihmiset puuhailevat piisin luona, nuorimmat lapset leikkivät lattialla, matkustajia ei ole kuulunut. Ja mistäpä niitä kuuluisikaan, sotahommien päätyttyä enää harvoin liikuskellaan. Kaikki on niinkuin pitääkin, ja pororuhtinas painaa taas silmänsä umpeen. Sydän lyö ja jo alkaa ahdistaa henkeäkin. Saisihan se tulla unikin, tultava sen kuitenkin on, vaikka herääminen sitten onkin vähän vaikeaa kohmelossa. Ja taas alkaa sydämen lyönti kiihtyä, — ei sitä ylettömästä juomisestakaan mihinkään, rajansa pitää olla sillä niinkuin kaikella muullakin.