Pirtissä on hiljaista, ja jokainen puuhaa omia askareitaan, mutta ilmassa on aavistusta siitä, että jotakin on pian tapahtuva Eerik Nikonpojan, pororuhtinaan kohdalla. Sillä tällainen ei pororuhtinas koskaan ole ollut, — ajaa ensin yksitoista peninkulmaa kirkolta ja heittäytyy sitten sanaa puhumatta, kuulumisia kertomatta, vuoteeseensa. Kyllä ennen, kirkolta tullessa, suu kävi.
Maria, kotona-oleva tytär, kahdenkolmattavuotias, hämmentää pataa ja heittää salavihkaa silmäyksiä isäänsä. Posket punoittavat, ja ruskeissa silmissä on hehkua, jollakin tavoin on isän levoton sydämenlyönti tarttunut tyttäreen, ja hänestä tuntuu, kuin hän odottaisi jotakin, vaistoaa ja pelkää, mutt’ei rohkene pukea ajatuksiaan sanoiksi.
Molemmat rengit jurnuttavat äänettöminä, piippujaan imeskellen, sivupenkeillä. Isäntä, Eerik, on päissään, olisi tuo saanut vähän säästää kotiväellekin. Siinä se nyt sitten makaa, kapitaali, eikä henki tahdo kulkea sen viinanpaljouden takia.
"Siin' on keitto, syökää!" sanoo Maria melkein kuin vihamielisesti ja jättää kapustan pataan.
Mutta kukaan ei liikahda, toistaiseksi.
"Siin' on", toistaa Maria ja menee vieraspuolelle. "Inger-Maarjetta, panes niille astioita pöytään."
Pororuhtinaan hengitys käy yhä vaivalloisemmaksi, käsi menee rinnantiestä kiisunavaimeen ja jää sinne. Sitä sitä vain pitää vartioida selvänä jos humalassakin.
Syrjäisillä on heikko aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein. Siinä istuu Jouni, vanhin poika, ja seuraa isänsä jokaista liikettä, siinä istuu Aslakka, vävy, katsettaan apestaan kääntämättä; vähä väliä kohtaavat langosten katseet toisensa, ilmeettömät, mutta tarkkaavaiset, kovat katseet. Sillä on, pororuhtinaalla, käsi kiisunavaimessa, äsken se pisti sinne entisten lisäksi kuudettatuhatta niitä kievarirahoja. Sitä ei leikillään olla Eerik Nikonpojan vanhin poika eikä vanhimman tyttären mies.
Ulkona paukahtelee pakkanen, ja pohjoistaivas alkaa vaihtaa väriä, paukahtelee nurkissa ja paukahtelee metsässä. Olisi jo pian oikeastaan maatamenon aika.
"Isä taitaa olla oikein sairas", sanoo viimein Jouni, poika.