"Taitaa", vastaa Aslakka. "Mitähän sille oikein osaisi tehdä?"
"Emmehän me mitään osaa…"
"Niin, mitäpäs… Se on sillä tavalla, että mitäpä me ymmärtäisimme…"
"Katso nyt, se avaa suunsa ja haukkoo henkeään. Ei se hyväksi ole, tuo tuollainen…"
Ja Jounin, pojan, kiiltävät silmät seuraavat isän pienintäkin liikettä, mutta yhtä paljon ne seuraavat lankoa, Aslakkaa. Mikä senkin nyt juuri tänne lähetti?
Aslakka koettaa olla välinpitämättömän näköinen. Sattuipa kerrankin tulemaan hyvään aikaan, Jouni olisi tietenkin ryövännyt koko kiisun sisällön ja sanonut, että "mitäpä meille jäi". Niinpä niin, se on Jounissa korkealle noussut, se ahneuden henki.
Pororuhtinas kääntelehtii taljoillaan, hengitys näyttää käyvän raskaasta työstä. Poika ja vävy kurottautuvat istuimillaan: ei suinkaan se nyt lähde.
Mutta pororuhtinas ei vielä lähde eikä hän tiedä, että hänen on lainkaan lähdettävä. Huomenna taas nousee, hiukan sairaana, pahantuulisena ja katumuksessa ja synnintunnossa. Se on sellaista, kristityn elämä, lankeemusta, nousua ja yhtämittaista anteeksisaamista.
"Kun ei se vain olisi kuolemaksi", sanoo Uula-renki.
Ei vävy eikä poika käännä katsettaan makaavasta, eivät käännä muuta kuin mitä toisiaan salavihkaa tarkastelevat.