"Ei suinkaan se nyt… kuolemaksi", pääsee molemmilta yht’aikaa.
Ja taas vallitsee ummehtuneessa, lemuavassa pirtissä pitkän aikaa odottava hiljaisuus. Vain kattolamppu käryää ja halot rätisevät ja paukahtelevat piisissä.
Uula-renki tupruttelee piippuansa ja katselee poikaa ja vävyä. Hän on seurannut Eerik Nikonpoikaa Kaaresuvannosta Suomeen, nähnyt Jouni-pojan varttuvan mieheksi ja myöskin läheltä seurannut Aslakan askeleita. Eipä saanut Eerik Nikonpoika poikaansa ja vävyynsä omaa henkeään, ahneuden hengen heihin kasvatti, kentiespä vasten tahtoansa. Kuta kauemmin Uula-renki heitä katselee, sitä varmemmaksi hänestä käy, ettei kumpikaan heistä surisi isännän kuolemaa, vaan päinvastoin kumpainenkin sitä odottaa, päästäkseen rahakiisuun käsiksi. Joo-joo, pojat, kyllä te kiisun avaimen isännän rinnalta riistäisitte, ellette kalmaa pelkäisi.
Ja kun Uula siinä aikansa katselee, niin häntä alkaa suututtaa ja vistottaa. Kehtaavatkin siinä istua ja odottaa toisen kuolemaa.
"Tule, Niilo!" sanoo hän puoleksi torkkuvalle toverilleen.
"Mihin sitten?"
"Hevosia katsomaan."
Niilo nousee laiskasti ja lähtee perässä. Äsken, ennen isännän tuloa, hevoset ruokittiin, mutta saattaa Uulalla olla jotakin muuta alla.
* * * * *
Mariaa ei kuulu takaisin.