Ulkona loimuavat revontulet, ja nyt alkaa pororuhtinaalle itselleenkin selvitä, että hän on siirtymässä ajasta iankaikkisuuteen. Se selviää kuin välähdyksenä, hyvin etäisesti ja kuin läpi sumun. Herra Jeesus, ota minut vastaan synteineni kaikkineni, olenhan minä sentään koettanut… Eikä hän enää muista, että hän on ja on kolme päivää ollut auttamattomasti humalassa, hän vain tuntee, että lähtö tästä nyt pian tulee. Puhuakin pitäisi, pojille tuossa, mutta ei käänny kieli eikä liiku sormikaan.
Jouni-poika ja Aslakka-vävy seuraavat herkeämättömällä tarkkaavaisuudella vuoteessa makaavan pienintäkin liikettä.
"Isä!" sanoo viimein Jouni-poika, mutta isällä liikkuu vain peukalo eikä hän vastaa mitään.
"Appi-isä", sanoo Aslakka-vävy, mutt’ei hänkään saa vastausta.
"Ei se kuule mitään", toteaa Jouni.
"Ei", myöntää Aslakka.
Pororuhtinas makaa edelleen värähtämättä, viimein alkaa käsi vaistomaisesti avata peskin kaulantietä ja huulilta tunkeutuu kuin väkisten: "Ahdistaa!"
"Sitä ahdistaa", sanoo Jouni.
"Niin, mene auttamaan", kehoittaa Aslakka. Mutta Jouni pelkää kuolemaa eikä mene auttamaan. Ei mene Aslakkakaan. Istuvat siinä vain molemmat ja katselevat, katselevat salavihkaa toisiansa ja kuolevaa, mutta kumpikaan ei liikahda paikaltansa.
Pororuhtinas liikahtelee ja koettaa kääntyä vuoteellansa.