Setelit sulloutuivat kummankin kukkaroon, osa leijailee pitkin vetoista lattiata, mutta kummallakaan ei ole aikaa sitä huomaamaan. Siinä he seisovat, vävy ja poika, käsi kummallakin leukunkahvassa, ja silmänräpäyksen näyttää siltä, kuin syntyisi paikalla tiukka ja verinen ottelu. Tavarat kiisusta ovat sinkoilleet ympäri lattiata; siinä on Hangasojalta huuhdottuja kultamurusia, siinä on solkia ja heloja, siinä on myöskin seteleitä siellä ja täällä. Mutta hengitys läähättää, posket hehkuvat, eikä kumpikaan ennätä sitä huomaamaan. Ja kuollut makaa hiljaa vuoteessaan: häntä ei enää maallisuus eikä mikään, mitä siihen kuuluu, liikuta.
Niin, kiisu on tyhjä, siinä ovat kievarirahat ja siinä on kaikki muukin rahallinen omaisuus langosten nahkakukkaroissa. Vasta silloin he huomaavat olleensa ryöstämässä, katselevat toisiansa silmiin ja vaikenevat.
Samassa Maria astuu pirttiin.
"Isä on kuollut", sanoo Jouni oneasti.
"Niin, — kuollut hän on", toistaa Aslakka melkein juhlallisesti.
Marian silmät välkähtävät.
"Maitokamarissa olisi ruokaa", virkkaa hän vain, katseen ollessa kääntyneenä piisiin.
Ja kun veli ja sisarenmies ovat menneet, alkaa hän hiljaa nyyhkytellen poimia pitkin lattiata varisseita satakruunusia, rintasolkia ja kultajyväsiä.
Pororuhtinas, Eerik Nikonpoika, on kuollut. Nurkat paukahtelevat, paukahtelevan tuntuvat korkeat Nattastunturitkin, lumi narskuu ja vinkuu, ja taivaantulet loimuavat.
Viikon kuluttua hänet haudataan ja surukellot soivat.