ANSELMI KAARRETAHON VAIVOJEN LOPPU
Eipä se Anselmi Kaarretahon elämä parantunut, ei vaikka uskoi, toivoi ja odotti ajalta ihmeitä. Mitäs vielä. Jos hetkeksi helpotti, niin uusi puute jo, ellei juuri tuijottanut vasten silmiä, niin mulkoili ainakin matkan päässä, että koska käydä kiinni. Sitä kun on syntynyt köyhäksi, niin sitä tällaiset eläjät, niinkuin tämä Anselmi Elsanpoika Kaarretahokin, myöskin kuolevat köyhinä. Ja lapset jatkavat kuvailemista, elleivät kuole.
Anselmi Kaarretaho ajatteli, että mistäpä sitä, kun on penikasta asti masennettu ja maahan painettu, mistäpä sitä otti sitä yritystä ja riuskuutta edesottamisiin ja meininkeihin, sitä suoraan sanoen pientä hävyttömyyttä, jota rikkaaksi tulemiseen välttämättömästi ja kieltämättömästi vaadittiin. Kun sitä edes suuttuisi ja kimpautuisi, mutta tässä vielä kapinoimaan itseään ja Jumalan sallimusta vastaan, syntikin se olisi, synti ja häpeä. Parasta, kun uskoo ja panee luottamuksensa ylhäällepäin. Jos paranee, niin paranee, ellei parane, niin älä siinä istu ja rähise, vaan rukoile ja usko. Ja Anselmi Kaarretaho oli sekä rukoillut että uskonut.
Nyt hän taas, tapansa mukaan, istui penkillä ja hunteeraili ja arssinoi asioita joka kohdalta ja kaikin puolin, hunteeraili, vetäisi välillä henkisavun ja kopahdutti tarpeen tullen piippua penkinlaitaan. Täytyi tässä koettaa olla edes tärkeän ja asiallisen näköinen, noin aivan niinkuin sydäntä painaisi suuri suru ja murhe, ettei akka pääse sanomaan, että siinä sinä taas istut aivan kuin ei muuta murhetta olisikaan.
Oli se tuttu tilanne, tämä istuminen ja hunteeraileminen Anselmi Kaarretaholle. Vaan ei nyt passannut mennä ampumaan toisen poroa, niinkuin tässä kerran takavuosina tuli hädän hetkellä tehdyksi, kukaties eivät nyt päästäisikään korvauksella ja pienellä haukkumisella. Se on se herrojen kärsivällisyys sellaista lyhyttä ja itseensä ottavaa. "Vai vielä sinä tässä armon päälle syntiä tekemään."
Ei, kyllä tässä taas täytyy jotakin keksiä. Ellei työtä, niin joku koukku tai kommervenkki, jolla rekkuloisi viikon tai pari eteenpäin. Ehkäpä sitten taas joku läpi löytyisi, josta pääsisi pujahtamaan pitemmäksi.
Kun joukkokin oli taas lisääntynyt yhdellä. Se oli nyt kolmen viikon vanha ja kitisi ryysyjensä välissä nurkkasängyssä. Sen nimi oli muuten Hesekiel Eljas Anselminpoika, sairaalassa kastettu ja toppakahvit juotu päälle.
Niinpä niin, sairaalassa, kunnan sairastuvalla, virallisesti sanoen. Ei käynytkään tällä kertaa se synnyttäminen noin vain, pyörähdyttämällä. Eipäs. Tuli kipua ja tuskaa, valitusta ja suurta poltetta niinkuin ei koskaan ennen. Ei auttanut, oli pitänyt Anselmin juosta kolme neljännespeninkulmaa Mikkolaan pyytämään hevosta, että saisi viedä muijan kirkonkylän sairaalaan, kolmen peninkulman päähän. Olisi edes sattunut kesäksi, niin pianhan tuota olisi veneellä soutaa nytkytellyt, mutta kun juuri talveksi piti sattua, sydäntalveksi.
— Antakaa, hyvät ihmiset, hevosta, — oli hän hätäillyt. — Kuolee se kynsiin.
Mikkolan Iivari oli pannut piippuun huolettomana miehenä. Kyllä sekin piippuun pano, saakuti, Iivaria vielä helvetissä kärventää ja korventaa.