— Olisit vetänyt piirun annakkaan.
— Mitäpä niistä piiruista… ja kun ei toisekseen ole annakkaakaan.
Vaikka olenhan minä häntä yrittänyt räknäillä.
— Joopa-joo. Ne sinunkin rätinkisi. Kyllä tiedetään…
Mikkolan Iivari oli katsellut ikkunasta ulos, ja Anselmi oli vavissut. Antaneekohan tuo vai eikö anna. Antaa sen täytyy, eikö se lakikin kuulu sanovan, että tässä tapauksessa ei muuta kuin anna pois hevosesi, jos on. Olihan se muuten mukava ja auttava mies, tämä Mikkolan Iivari, mutta liiaksi lastiksi oli taidettu olla hänellekin.
Viimein oli Iivari kuitenkin kääntynyt päin.
— Se on nyt niin, että kun on sota, — oli hän sanonut, — ja leipää ei tahdo olla ihmisillekään… Onkos sinulla heiniä?
— On, on toki. Vaikka lehmän turvan edestä otan.
— No niin sitten. Ruoki myöskin hyvin. Saakeli, jos vähänkään laiminlyöntiä tai ramautumista huomaan, niin luissasi sen tunnet. — Niin, ajattelin sanoa, että kun on tällainen aika, niin saat sinäkin maksaa ajosi. Se olisi kolmekymmentä markkaa.
— Niin vain. Hyvä mies olet, mutta minulla kun ei nyt ole rahoja.
— Kyllä minä sen arvasin, mutta maksat sitten ensi tilassa.