— Maksan, hyvä mies, kyllä minä maksan, kunhan tästä nyt vain…
Ja niin oli pakkasen paukahdellessa ajeltu kirkolle, ajeltu niinkuin mitkäkin patruunat. Sattuu se joskus onni köyhällekin, kun oikein lujalle ottaa. Anna siinä vain hevosen juosta hölkyttää ja istu itse heiniin tukkeutuneena hautumassa.
* * * * *
Siinä istuessaan palauttaa Anselmi mieleensä kaikki ne elämykset ja tuntemukset, mitä oli kokenut kolmipeninkulmaisella ajomatkalla. Ei sitä usein hänen kohdalleen satu, mitä kerran, kaksi elämässä. Kun ei vain akka olisi sattunut olemaan sairas. Kyllä niiden rikkaiden sopii: istu reen perään ja herkeä ajattelemasta maallisia… Siinäpä se, siinä.
Mutta sairaalan eteisessä, lysolin lemussa, oli jo tie noussut pystyyn.
Ei sitä niin vain kruununtorpparien emäntiä ilmaiseksi.
— No eipä ei, — oli Anselmi vastannut jotakin vastatakseen, — vaan eipähän tullut tähän hätään otetuksi massia matkaan.
Annappahan olla, kuinka tästä oikein selviytyy. Kruununtorppari, niinkuin mukamasten tämäkin Kaarretaho! Lääni. Petkulan Sakeri, joka oli sairastuvan toimitsija tai mikä inspehtuuri lienee ollut, on kovaa miestä. Viikon päästä sen jälkeen kuin muijasi on päässyt niin maksat. Hae raha vaikka kiven kolosta. Ja taksa on yhdeksän markkaa päivältä, ettäs tiedät…
Tähän asti Anselmi mietiskelee verkalleen ja paikoittain nautiskellenkin, mutta nyt hän hiukan vavahtaa ja lyö piippuansa penkin syrjään. Viikon perästä: eikö se ollut tänään! Onpa tosiaankin, mutt'ei suinkaan Petkulan Sakerinkaan tänään, tulipalopakkasella, muutaman sadanseitsemäntoista markan takia.
— Mutta, — jatkaa hän hiljaisia mietteitään, — jospa tuo nyt tuleekin, niin eiköpä häntä jotakin sanottavaa keksi. Ei suinkaan sekään nyt purematta mahtane nielaista… Vaikka onkin Petkulan Sakeri…
Vaan millä tavalla hän saisi Petkulan Sakerin asettumaan, sitä hän ei ryhdy suunnittelemaan. Se on sitten sen ajan murhe.