Nuorin, Hesekiel Eljas, inahtaa nurkkavuoteessa. Anselmi kohottautuu istualtaan, mutta samassa on akka siinä.
— Paras, kun annat olla, — sanoo hän.
No annetaan toki, annetaan. Anselmi istuutuu jälleen ja alkaa imeä piippuaan. Kalvakaksi ja riutuneeksi on käynyt muijakin, mutta riuska on sentään vielä ja topera. Annahan olla, eikö tuo vielä samaa vertaa pyöräyttäne…
Ja saattaa hyvinkin vielä puoli tusinaa pyöräyttää, jos niikseen sattuu. Minkäpäs sille voi! Eivät ne, sellaiset asiat, ole ihmisten eivätkä varsinkaan meikäläisten määrättävissä eivätkä edes harkittavissakaan. Kirkonkylän herra hosmestari, joka oli kristillismielinen ja auttavainen mies, oli kyllä sanonut, että on syntikin, kun tekee niin paljon lapsia, etteivät tule kunnollisesti elätetyksi ja kasvatetuksi.
Vai synti. Mutta mitäpä muutakaan nautintoa sitä köyhällä on, sen kuin touhuaa akkansa kanssa. Liekö tuota missään kielletty. Ja kun lapsia tuli, niin tulivat ne. Minkäs teet!
— Niin, mutta katsoppas, Anselmi, — oli metsäherra sanonut, — ihmisen pitää pitää lihansa kurissa. Kyllä se on sanottu sanassa. Etkä siitä pääse minnekään, että ryvet lihallisuudessa. Toimeentulo on huono, vaimosi käy surkeaksi ja vielä vihoitat Jumalankin…
Se osasi puhua, se hosmestari. Ja hyvähän sitä on puhua, mutta minnekäpä sitä, sanalla sanoen, luontonsa panee…
Tähän Anselmi taas pysähtyi.
"Pitää pitää lihansa kurissa…"
Joopahan joo. Saattoi hyvinkin heittäytyä synniksi, mutta mistäpä hänkään, Anselmi, kaikkea oli hoksannut… Mutta täytyi, täytyi ruveta koettamaan sitä lihan kuritusta…