Talvinen päivä painuu pian illaksi. Et huomaakaan: yht’äkkiä on hämärä, samassa pimeä, kuusikko paukahtelee, taivas on tähdissä, ja pohjoisella taivaalla roihuavat revontulet.
Takassa loimuaa pystyvalkea, ja se tekee pirtin avaramman, valoisamman ja kodikkaamman näköiseksi. Anselmi Kaarretaho melkein unohtaa olemassaolonsa ja elämisen huolet, — onhan tässä jo tullut mietittyäkin. Yö on edessä, saa nukahtaa, ja huomisella päivällä on taas murheet itsestänsä.
Takassa kiehuu vesipata, ja sen poreileminen lisää tunnelmaa. Unohtuvat resuiset ja vaatteettomat lapset, unohtuu hetkeksi nuusa ja kurjuus. Onpahan, Luojan kiitos, tätä lämmön roskaa, kruunun antamaa. Saa sitä sentään olla Jumalalle kiitollinen, että näinkin pärjätään, huonommastikin voisi olla.
Silloin helisevät pihalla kulkuset… hä, mikäs siellä nyt, tähän aikaan? Ja silloin Petkulan Sakeri astuu sisään.
— Iltaa.
— Iltaa.
Anselmille tulee hiukan vaikea olo, oli niillä hosmestarin rahoillakin, jotka oli määrä viedä sairastupaan, tullut ostetuksi ruokaa. Ja sekin oli melkein kaikki.
Vähän ajan kuluttua hän sanoo:
— Olisi siinä penkkiä, millä istua.
— Kiitos. Saipahan taipaleella istua tarpeekseen.