"Sehän on sentään hauskaa. Vaikka kyllä tämäkin — Mattihan se hänen nimensä oli — kyllä rullapojaksi kelpaisi."
"Kyllä minä koetin, mutt’ei se työnjohtaja luvannut huolia."
"Miks'ei sitten?"
"Liian nuoreksi katsoi."
Herra päätirehtööri, vuorineuvos, teki torjuvan liikkeen kädellään:
"Ä-äsh, maailman kevein työ…"
Sitähän se Kähkös-Jeremiaskin, että maailman kevein työ. Ei sitä kukaan tähänkään mennessä ollut rullilla jäseniään katkonut ja tuskinpa kunnollisesti väsynytkään. Ja herra vuorineuvos on pelkkää alamielisyyttä ja höyliyttä. Vähitellen alkaa Jeremias Kähkösen vallata kodikas, toivorikas mieliala. Sitä olikin saanut koko alkukesän, melkein siitä asti kuin lasareetista pääsi, juosta kaikenlaisten herrojen puheilla, isojen ja pienten, köyhyytensä ja vaivojensa kanssa. Eiköpä tehnyt lopultakin oikein, kun tuli tänne, itse pääherran puheille, eivätköhän mahtane nyt asiat selvetä? Ja eivätköhän mahtane nyt kumijalat, joista tohtori oli puhunut, hellitä, että tästä jollakin tavalla pääsee elämisen alkuun. Ei sitä suotta ole yhdeksäätoista vuotta ollut yhtiön palveluksessa.
Huoneessa on nyt vähän aikaa leppeä, sovinnollinen hiljaisuus. Herra vuorineuvos ottaa isosta laatikosta itselleen savukkeen ja tarjoaa Kähkös-Jeremiaksellekin, mutta Kähkös-Jeremias ei ole oppinut tupakoimaan. Asiat näkyvät suoltuvan kuin itsestään.
"No", kysyy herra vuorineuvos, vedettyään muutamia savuja, "olisiko
Kähkösellä joitakin toivomuksia ja pyyntöjä?"
Kähkös-Jeremiaksen täytyy koota ajatuksensa, ennenkuin osaa aloittaa selvityksensä. Tuntuu hiukan ikävältäkin noin höylille miehelle esittää mitään vaatimuksia, mutta toiselta puolen sen tekee vähän niinkuin vapaammin. Ei tarvitse peljätä eikä vavista niinkuin oli luullut.