"Kai Kähkönen tietää, että Kähkönen on tapaturmavakuutettu ja saa apurahan joka vuosi?" kysyy herra vuorineuvos vielä.
"Joo, kyllähän minä olen jo vähän saanutkin", vastaa Kähkös-Jeremias.
"Ja lasareetissa oli kaikki vapaata."
"Niinhän se täytyy ollakin, tietysti", hymyilee herra vuorineuvos, kelloaan vilkaisten. "Mitä toivomuksia Kähkösellä sitten olisi?"
Asian täytyy lopultakin esille, ja Kähkös-Jeremias alkaa selvittää kurkkuaan. Sisimmässään hän on toivonut, että herra vuorineuvos itse ottaisi asian puheeksi, sillä kai tisputentti on siitä soittanut. On vaikeata istua tässä ja kerjätä, ei ole tarvinnut ennen sitä tehdä, vaikka on puutettakin ollut, mutta kun nyt sattui tämmöinen onnettomuus, että molemmat koivet yhdellä kertaa… Eikä hän nytkään, mutta kun on perhe, muija ja seitsemän lasta…
Kähkös-Jeremias tapailee sanoja, ja viimein hän löytää itsensä puhumasta. On ollut puhetta sairaalan lääkärin kanssa, että jos saisi sellaiset kumijalat, jollaisia tohtori kertoi olevan… Se vähän helpottaisi toimeentuloa… Hän osaa nikkarintyötä, sellaista keveämpää, eihän hänestä sahallekaan enää… Ja se kun on se perhekin sellainen kuin on, eikä muita työmiehiä kuin hän… Niin hän ajatteli pyytää, että jos puulaaki tai herra päätirehtööri… tuota, vuorineuvos… että jos herra vuorineuvos hyvinkin armeliaisuudessaan avustaisi… Herra tohtori siellä lasareetissa sanoi, että kuusisataa markkaa, korkeintaan seitsemänsataa…
Nyt se on sanottu ja Kähkös-Jeremias tuntee kylmän hien otsallaan ja selässään. Herra vuorineuvos on häntä kuunnellut mitä suurimmalla mielenkiinnolla, korjannut silmälasejaan, sytyttänyt uuden savukkeen ja kuunnellut taas. Eikä hän pitkään aikaan vastaa mitään.
"Katsokaa nyt, Kähkönen", sanoo hän sitten lempeästi, "tapahtuman johdosta pidetyssä kuulustelussa ei millään tavalla ilmennyt, että yhtiö tai sen laitteet olisivat olleet Kähkösen onnettomuuteen syynä. Kuulustelupöytäkirjassa sanotaan selvästi, että tapaturman syynä on ilmeinen varomattomuus."
Aurinkoinen huone tummeni Kähkös-Jeremiaksen silmissä, mutta hän kokosi malttinsa. Eihän häneltä vielä oltu mitään kielletty.
"Saattaa olla varomattomuus", myöntää hän nöyrästi. "En minä sitä itse osaa sanoa. Mutta en minä sen varomattomampi ollut kuin muulloinkaan omasta mielestäni. Sitä kun on työssä, niin sitä hosuu silmät ummessa…"
"Jaa-jaa. Mutta varovainen täytyy myöskin olla."