Kähkös-Jeremias ei vastaa mitään, mutta mielessään hän myöntää herra vuorineuvoksen huomautuksen oikeaksi: varovainen täytyy olla. Mutta mistä sen arvaa, kun on toista vuosikymmentä seisonut samalla paikalla, millä hetkellä onnettomuus tulee.
"Ja toiseksi", jatkaa herra vuorineuvos, "olemme me vakuuttaneet työväkemme tapaturman varalta. Kähkönen tietää, että meillä on tuhansia työmiehiä ja että se siis maksaa paljon rahaa. Vastuu on siis siinä suhteessa siirtynyt tapaturmavakuutusyhtiölle."
"Niin, niinhän se voi olla", myöntää Kähkös-Jeremias hiljaisesti. "Mutta kun sitä on yhdeksäntoista vuotta ollut yhtiössä ja siitä toistakymmentä vuotta samalla paikalla… Eikä koskaan lakkoillut eikä rekkuloinut… Niin minä ajattelin, että jos yhtiö armeliaisuudessaan…"
"Minä olen kyllä kuullut", keskeytti herra vuorineuvos, "että Kähkönen on ollut hyvä työmies. Mutta Kähkösellä on ollut koko ajan palkka… Niin, paljonko se nyt viimeksi oli?"
"Kolme ja seitsemänkymmentäviisi."
"Siis kolme ja seitsemänkymmentäviisi…! niin Kähkösen olisi pitänyt muistaa, että paha päivä voi joskus tulla ja säästää…"
"Voi hyvä herra inspehtuuri", pääsee Kähkös-Jeremiakselta hätääntyneesti, "ei siitä ole paljon liiennyt säästöön. Perhe on ollut suuri ja hätäpäiviä on tahtonut tuon tuostakin tulla…"
"Pitäähän Kähkösen tietää, että perheen laittaminen on itsekunkin oma asia", sanoo herra vuorineuvos totisesti. "Kuinka on, asuuko Kähkönen yhtiön huoneissa?"
"En. Kyllä mull' on oma mökki. Se on siellä Sotisaaren maalla."
"Onko se ollut Kähkösellä jo kauan aikaa?"