"On se ollut velattomana viitisen vuotta."
"No niin. Ajatelkaapa, kuinka monta työmiestä on, joilla ei ole omaa mökkiä. Ja kuitenkin Kähkönen väittää, ettei palkka ole ollut riittävä."
Kähkös-Jeremias joutui ymmälle, hänen omat sanansa olivat ajaneet hänet umpikujaan. Eikä hän tullut siinä muistaneeksi, kuinka monta ylityötuntia ja unetonta yötä tuo mökki oli tullut maksamaan ja että lapsia oli silloin vähän ja akkakin kulki päivisin työssä. Kai sitä aikaa myöten olisi päässyt paremmille päiville, kun kakaroista olisi tullut työhön pystyviä, vaan kun nyt tuli tämä onnettomuus, tapaturma, mikähän lienee. Mutta vieläkään hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että yhtiö lähettäisi hänet kunnan vaivaishoidonesimiehen luo.
"Kähkösen täytyy ajatella", puhui herra vuorineuvos, "että yhtiö on tehnyt velvollisuutensa ja että suuren yhtiön, jolla on tuhansia palkkalaisia huollettavanaan, ei sovi eikä se saa poiketa periaatteistaan. Antaa yhdelle etuoikeus olisi suuri vääryys toisia kohtaan. Ymmärtäähän Kähkönen sen?"
Kähkös-Jeremias ei myöntänyt eikä kieltänyt. Kainalosauvat kalahtivat, ja hän lysähti kokoon istuimellaan. Pikku poika vetäysi vaistomaisesti lähemmäksi isäänsä, ja hänen suuret silmänsä saivat entistä pelokkaamman ilmeen.
Mutta vieläkään hän ei älynnyt, että oli tullut jyrkkä, auttamaton kielto. Kuinka se olisi voinutkaan tulla? Yhdeksäntoista vuotta puulaakissa, ei kertaakaan lakkoillut, perhe odotti siellä kotona, ja matkakin maksoi niin paljon. Vain kuusisataa markkaa, enintään seitsemänsataa… Ja hän oli kotona selittänyt, että kun hän oikein toimittaa sille päätirehtöörille…
Vuorineuvos oli ottanut viivottimen ja naputti sillä ajatuksissaan polveansa.
"Vaikka minä kuinka ajattelisin", sanoi hän vihdoin melkein kuin itselleen suuttuneena, "niin minä en katso voivani suostua Kähkösen pyyntöön…"
Nyt se lopullisesti jymähti niin, että Jeremias Kähkönenkin sen älysi. Hän tunsi huimausta ja häntä vilutti. Tässä se nyt oli ja matkaankin oli mennyt niin ja niin paljon. Eikä hän ajatellut sen enempää, hän katsoi poikaansa, ja poika rupesi auttamaan häntä seisoalleen.
"Ei, Kähkönen istuu vielä", ehätti herra vuorineuvos, "eikä Kähkönen saa pahastua siitä, että asiat ovat sellaiset kuin ne ovat. Me emme voi niille mitään, ja elettävähän tässä maailmassa kuitenkin on."