Anselmin sisu alkaa nousta, eikä hän tiedä, mistä se johtuu. Tulevat tänne komentamaan, aivan kuin ei hän olisi tuonut heti kun oli siihen tilaisuus. Ei hän tahdo keltään varastaa, kunnalta eikä muultakaan, joskin silloin kerran tuli ammutuksi se poro… Hetipähän oli mennyt tunnustuksille, niin ettei siinä varkauden meininkiä… Mutta kun ei souvia kunnollista koko talvena ja tuskin kesälläkään… Taivaastako ne rahat sitten, sateen mukana… Pitäisihän tuo nyt älytä…
Mutta ei passaa röyhentää sisuaan. Pitää olla nöyrä ja koettaa maanitella, kentiespä se hyvinkin…
— Kun ei ole sattunut mitään kunnollista souviakaan, — aloittaa
Anselmi, — ja kun tuo eläminenkin… On se yhtä pirua sekin…
— On kai se, — myöntää Petkulan Sakeri, — mutt’ei sekään sovi, että kakarasikin laitat velaksi…
— Eipä tietenkään. Mutta senkös teet!
— Niin, mitäpäs minä. Mutta kyllä sinä nyt pääset vähistä mööpeleistäsi.
— Et kai heitä mennessäsi vie.
Petkulan Sakeri naurahtaa katkerasti ja alkaa napittaa turkkiaan.
— Kyllä viejä tulee perästäpäin, — sanoo hän. Mutta noustessaan seisomaan hän lisää: — Saisit sinä joskus pitää oveasi raollaan ja tuulotella. Kuinka kakarasi oikein kestävät tällaisen hajun?
— Mistäpä ne hajut… ei ole liikoja syömistäkään.