Mitäs hiivattia! Lähdet mukaan vain, rahan sinä saat niinkuin muutkin. Ja me kun sanomme, että tässä nyt on sitten se Körkön Heikin ainoa poika, jätkänä niinkuin mekin, niin sanon minä, että ovet on auki röökynää myöten…
Oli tuntunut pientä vihlaisua sydänalassa, pientä huimausta, ja mielikuvitus oli alkanut toimia.
Mitä nuo nyt kotonakin sanonevat…
— Arvaa kai sen jo ulkoakin. Mutta kyllä sinä ennätät seuroissa istua, kilvoitella ja olla synnintunnossa talveltakin. Ja toisekseen on isäsi siksi rahantunteva mies, että kun muutaman satasen tuot kotiisi, niin on naama hyvinkin mujullaan.
Oh perh… Olihan siinä sekin puoli, eihän tuonne pelaamaan ja menettämään mennyt, vaan ansaitsemaan. Eikä mielikuvitus siitä asti antanut rauhaa.
* * * * *
— Etteiköhän olisi viisainta, että vielä kerran miettisi asiaa.
Isä oli nyt palaamassa tallista ja seisahtui, ennenkuin nousi portaille.
— Mitäpä hänestä enää miettii. Koko talvihan siitä on puhuttu.
Isä ei rupea väittämään vastaan, ottaa tervaamattoman saappaan, tarkastelee sitä arvostellen joka puolelta, suoristaa viimein varren ja katsoo suoraan suusta sisään. Sitten hän viskaa saappaan takaisin portaalle, huokaisee ja alkaa mennä sisään.