— Tiedä niistä ansioista ja tienesteistäkään, — sanoo hän portaiden yläpäähän päästyään, mikä tulee, se meneekin.
* * * * *
Körkön Heikki ei kuule isänsä sanoja, tai jos kuuleekin, niin ei ole kuulevinaan. Kyllä kai sitä juttua riittäisi, loppumattomiin, ja aina uusia metkuja, koukkuja ja käänteitä. Kun on mennäkseen, niin menee, sittenpähän näkee mitä tulee.
Heikki on jo tuudittautunut siihen ajatukseen, että ennenkuin huominen ilta hämärtää, niin lähtö tulee. Ei siinä enää auta mikään. Nyt hän viimeistelee itseään, tervaa vasiten teetettyjä saappaitaan…
Veret ovat käynnissä, mielikuvitus askartelee. Hän on rehellinen jätkä, hänellä on sininen pusero, sinnihousut ja tuppihoito vyöllä, eikä kukaan tiedä, että hän on Körkön Heikin ainoa poika. Jokivarsi, tuntematon, selittämätön, monikymmenpeninkulmainen, on tulvillaan aavistamattomia mahdollisuuksia. Lauantai-iltana lyö kasööri viikon tilin kouraan: "Siin' on, mene pitämään sabattiasi…" — Joella, siellä on ilma täynnä aavistuksia ja mahdollisuuksia, tänään ei voi sanoa mitä huomenna tulee, aamu ei tiedä illasta. Mies on vapaa vaikka lentämään niinkuin taivaan lintu.
Ettäkö työ olisi raskasta ja ettäkö usein saisi kokea märkyyttä ja vilua! Kestäväthän sen muutkin, onhan öitä ja lomahetkiä välissä ja onhan, lopuksi, kesän kuluessa sentään enemmän auringonpaistetta kuin sadetta. Iltaisin, illan viiletessä, on kyläpaikoissa tanssia ja hanurinsoittoa, joku tyttö voi ohimennen vilkaista häneen: "Siinä on Körkön Heikki… On kuultu puheita…" Niinpä on, Körkön Heikki se on, ja tanssin lopusta auringon nousuun, — niitä seikkoja ei kukaan vielä ole selvitellyt.
Kuta vapaammin Körkön Heikki antaa mielikuvituksensa lentää, sitä enemmän hän innostuu ja kiihtyy, ja haluun joelle sekaantuu lopulta jotakin vavahduttavaa, melkein tuskallista ja pelonsekaista. Hän ei rupea vertailemaan Körkön ummehtunutta, mutta turvallista ja kodinomaista ilmakehää niihin tuntemattomuuksiin, mitkä ovat odottamassa: edellinen tunnetaan jo liiankin hyvin, jälkimmäinen viettelee tuntemattomuudellaan…
* * * * *
Seuraavana aamuna isä ottaa vielä kerran asian puheeksi. Pirtin ulkonaisessa elämässä ei mikään osoita, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on tekeillä, ja uudessa asussaan tuntee Heikki itsensä hiukan orvoksi ja yksinäiseksi, tunne, joka melkein sivuaa häpeilemisen tunnetta. Mutta se on vain sivutunne, joka ohimenevänä välähdyksenä nostaa päätään, valtatunne vetää kirkolle, sinne, missä on liikettä ja elämää. Kunhan tästä nyt onnellisesti pääsisi taipaleelle.
— Se on sitten ensimmäinen kerta, kun Körköstä ruvetaan jätkäksi, — sanoo isä.