Ollaan syöty aamiainen ja juodaan kahvia. Heikki ei vastaa mitään.
— Ja kun ei mitään puutu, — jatkaa isä. — Kotonakin töitä yllin kyllin…
— No eihän tuonne iäksi, jos kesäksi, — vastaa Heikki.
— Mikä pakko sinne on kesäksikään!
Ei osaa Heikki selittää. Paras, kun nousee ja lähtee mahdollisimman pian. Ja hän rupeaakin hiljalleen ja muina miehinä säälimään kokoon tavaroitaan. Mitäpäs tässä kaiken lopuksi: kyllä kai sen jokainen arvaa, ettei Körkön poika pakosta…
— No, hyvästi nyt sitten, — sanoo hän.
— Tuota… etkö sinä hevosta? — kysäisee isä melkein kuin hätäytyneesti.
Nyt Heikki-poika naurahtaa keveästi.
— Mitäpä tuolla hevosellakaan, jätkämies, — vastaa hän hilpeästi. — Saa sitä jalkaisin sieppoa pitempiäkin taipaleita…
— No niin sitten, — murahtaa isä, keventyneesti hänkin. — Omasta halustasi menet, kun menet. Mutta saatpa välillä koettaa muistella, että aikaa seuraa iankaikkisuus ja että yksi silmä seuraa kaikkia meidän edesottamisiamme.