Jumaliste, kyllä se elämä sentään on elämää. Viime vuonna tavallinen jätkä, tuollainen joka oksalla kasvava huithapeli, tänä vuonna konttorikymppi. Ja kun hän panee työt sujumaan, niin ensi vuonna saattaa olla ukkoherra. Hän on semmoinen poika, että hänen sakissaan souvit sujuvat kuin rasvattu. Ukkoherra, se on melkein kuin hosmestari, vähän parempikin, ei kenelläkään ole niin paljon komennettavia kuin ukkoherralla. Siljanterillakin alun viidettäsataa.
Ojajärven Heikin kasvot punoittavat ja silmät kiiluvat; tavallisissakin oloissa hän tarkoin tuntee oman arvonsa, nyt hän tuntee sen vieläkin paremmin. Ei ole tarvinnut hänen muistikirjoistaan sanoa, että ne ovat suttuisia, töhryisiä ja ettei hänen kraapustuksistaan vietäväkään ota selvää. Siljanterikin juuri äsken sanoi konttorissa puhuttavan, että Ojajärven muistikirjoja katselee oikein hauskuudekseen. Hm! Lieneekö Siljanteri itsekään käynyt muuta kuin rippikoulun. Ylennyt vaan, kun on ollut kauan aikaa puulaakissa, oppinut hyvin tuntemaan asiat ja osaa tehdä itsensä krööniksi herrojen edessä. No, onhan se mies, Siljanterikin, mutta kun hänkin, Ojajärven Heikki, oppii tarkemmin ja perinpohjaisemmin tuntemaan asioita, niin silloin aletaan uusi virsi.
Herrojen ryhmä alkaa laulaa, ja opettaja huitoo pitkillä, laihoilla käsivarsillansa.
"Mikähän se tuokin luulee olevansa", ajattelee Ojajärven Heikki, pomo, katsellen opettajan huitelemista, "tavallinen hoikkasääri, nälkäpalkkainen…"
Ja kun laulu loppuu, alkaa hän taputtaa käsiänsä. Ilman vain, piruuksissaan! Mutta häneen yhtyy yksi ja toinen, ja opettaja kääntyy ja kumartelee.
"Kyllä täällä osataan ja tiedetään", miettii Heikki ja tuntee tulleensa jollakin tavalla lähemmäksi herroja.
Vaikka olihan sitä sen puolesta oltu lähellä muutenkin. Kerrankin oli metsäherra saattomiehensä kanssa tullut jokirantaan, juuri työmaan kohdalle. Yli piti päästä, ei venettä missään eikä auttanut metsäherran muu kuin lakki kourassa tulla Heikin luo, jonka näki valvovan työtä. "Voisikohan päästä teidän veneellänne toiselle puolelle?" Heikki oli vilkaissut metsäherraan ja sitten huutanut sumalla puuhaaville miehille:
"Hei! Soutakaa tämä herra yli!" — Mutta eipä ollut metsäherra nyt näkevinäänkään ja kuitenkin taitaisi kuipotella siellä vieläkin, ellei hän olisi antanut — hm — määräystä miehilleen, että soutakaa tämä herra yli.
Ja kun kaikki kävi ympäri, niin ei se metsäherrakaan mikään taivaankaato-pomo ollut. Kruununtorppareita ja leimausmiehiään minkä komensi, mutta kun joutui yhtiön kanssa tekemisiin, niin oli oksat poikki niinkuin suutarin joulukuusesta. Jos puulaaki jätti puut ostamatta, niin kruunu otti rahansa mistä sai. Ei sitä veroistakaan kovin paljoa kerry. Mutta siellä se vain istui metsäherrakin, niinkuin mikäkin äksän merkki, posket pököllään.
Yksitellen ja vähitellen Heikki mielessään luokittelee ja lajittelee koko herrasakin naisineen ja tulee siihen johtopäätökseen, etteivät he ole ihmistä kummempia. Apupappi asuu nöyrästi pappilan vinttikamarissa, ja ellei ihmiskunta sairastaisi, niin tuskinpa apteekkarin auttaisi muu kuin vetää hampaat naulaan. Ja heidän naisensa, — mikä talontyttö tahansa voi vetää päällensä yhtä koreat vaatteet ja yhtä ruusuiset rimssut, jos vain tahtoo. Niin että turhia pöyhistelevät ja tekeytyvät muita paremmiksi.