Heikki saa kahvinsa, ja herrat menevät salongista ulos. Tuskin ovat he sulkeneet oven jäljessään, kun jo purskahtavat äänekkääseen nauruun. Mutta Ojajärven Heikki ei sitä huomaa. Hän juo tyytyväisenä kahvinsa ja ajattelee, että pitipä kohdella kuin vertaista. Metsäherrankin, vaikka niin istui posket pököllään. Ei tässä auta kruusailla, jos haluaa pitää silmänsä auki.
Mutta, saakeli, eikö nyt olla Javaruksen selällä. Eikä puulaakin tuttua, punakeulaista venettä vastassa, vaikka selvästi sovittiin tästä päivästä.
Kasvot hohtaen ryntää Heikki horjuskellen kannelle. Ahaa, ne ovat tuolla ylempänä. Katsotaanpa, kuka täällä on herra, oikein lopuksi se, jolla on vähän käskemistä. Heikin koko olento vapisee innosta, jännityksestä ja odotuksesta. Viimein on vene melkein kohdalla.
Silloin hän vilkaisee ympärilleen, menee perämiehen luo ja sanoo arvokkaasti, mutta niin, että kaikki lähellä olevat kuulevat:
"Pysähdyttäkää kone. Minä jään tähän."
Ja kone pysähtyy. Katsokaa vain, kuinka koreasti pysähtyykin.
"Näkemiin nyt sitten, kapteeni!" sanoo Heikki perämiehelle ja menee laidalle tehden uljaan eleen kädellään veneeseen päin.
Vene, kahden hengen soutamana, alkaa hiljaa lähestyä.
"Nopeammin!" karjaisee Heikki.
Mutta jätkä ei anna komentaa itseään eikä airojen tahti muutu. On ennenkin ehditty kohtusoutamisella ja täytyy ehtiä nytkin.