IV
Tällaisissa tapauksissa monet ajattelevat itsemurhaa, mutta Liinu ei niin tehnyt. Kun ohi päästään, niin kai miten kuten toimeen tulee, vaikka se olisi vaikeaakin. Ei suinkaan hän ole ensimmäinen eikä viimeinen sitä lajia maailmassa. On ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkinpäin.
Mutta nälkä hänellä on. Tähän aikaan on melkein kaikilla nälkä, miksei sitten hänellä. Kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja maakin alkaa vähitellen viheriöidä, ja hän kulkee talosta taloon toivoen, että hänet jonnekin tämän ajan yli otettaisiin. Vaan itsekullakin on omat huolensa nyt jos koskaan eikä ole aikaa surra muita. Surullistahan se kyllä on, mutta… Ja niin edespäin.
"On minulla vähän säästöjäkin", selittää Liinu nöyrästi. "Sata markkaa, voi olla ylikin…" Saattaa olla, miksei, myönnetään. Mutta sota ja punikit saivat aikaan niin paljon vahinkoa, ja entäs sitten maailmansota ja ryssät, perkeleet. Joo, sellaista se nyt on. Saa nyt nähdä, milloin niidenkin kylvöt alkavat kantaa hedelmiä. Mitä lienevät jo kantaneetkin.
Liinu alkaa väristä ja horjuu tiehensä. Koska ja millä tavalla tästä kurjuudesta loppu tuleekaan. Jos nyt vain saisi vaikka edes jonkun saunan tai riihen loukon siksi aikaa ja pikkusen ruokaa itselleen. Onhan nyt kevät ja lämmin ja aurinko paistaa.
Silti ei Liinu ketään vihaa. Ei ihmisiä, jotka hänet työntävät maantielle, ei niitä, jotka hänet toimittivat pois palveluksesta, — kukapa sellaista palvelijaa pitäisikään, — ei tuttaviaan tyttöjä joilla oli kyllin tekemistä omien asioittensa kanssa eikä sitä, joka tämän kärsimyksen hänelle tuotti.
Kaikkein viimeksi häntä. Liinulle hän jo oikeastaan onkin muuttunut kaukaiseksi utukuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä tämän raskaan maallisen todellisuuden kanssa. Missä lienee maan mullassa tai sitten toisessa maassa, josta ei uskalla palata. Ja kun se ei edes osaa kirjoittaakaan.
Joskus Liinu ajattelee, että kun se, Nikolai, nyt kulkisikin tässä hänen rinnallaan niinkuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajatus aivan kuin nostaa hänet maasta, mutta pudottaa hänet taas pian takaisin. Sehän oli ryssä! Liinu on nähnyt kaiken sen riemun ja juhlimisen, minkä ryssien maasta ajaminen on aiheuttanut, mutta sen suuruutta ja kantavuutta hän ei tajua. Hän ei jaksa ymmärtää, mitä vaaraa Niku olisi Suomen vapaudelle tuottanut. Varmasti hän olisi ollut ketään sortamatta ja tehnyt työtä uutterasti niinkuin muutkin. Ja pienellä palkalla.
Ne muut saattoivat olla mitä tahansa, mutta Niku oli erilainen. Liinu ei muistanut, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa kieltä, päinvastoin hän kuvitteli, että he olivat jutelleet ummet ja lammet. Niku oli ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli hänelle ollut hyvä ja hellä.
Ja tätä ajatellessaan hän herahti itkuun ja vaipui istumaan maantien pientareelle.