"Kai mar sinunkin kakarallasi isä on", jatkaa eukko huomaamatta mitään, "eihän sellaisia yksin tehdä. Minkä sortin miehiä se oikein on?"
Liinu on sielullisesti ja ruumiillisesti horroksissa. Hän ei ole tuntenut niitä ruumiillisia tuskia, jotka häntä ovat polttaneet, mutta kun hän nyt kuin läpi unen kuulee eukon kysymyksen, tietää hän, mikä häntä odottaa, ja ponnistaen viimeiset voimansa koettaa hän kulkea ovea kohden. Mutta hän törmää vain ovipieleen ja kaatuu lattialle. Siinä se synnytys sitten tapahtui. Eukko, vaikka olikin tällaisiin hommiin tottunut, säikähti ja juoksi Marjaseen hakemaan apuväkeä. Ja vähän ajan kuluttua hän palasi isännän ja emännän kanssa.
"Kaikkia sinä kans, Jumalan luoma, haalit mökkiisi", jopisi isäntä.
"Mitäs, elää täytyy, elää täytyy", vastasi eukko häärien kuin tuskassa.
"Ota nyt edes selvä, mikä eläjä se on?" Siinä hosuttiin ja siinä häärättiin, vettä kannettiin ja se äskensyntynyt poikalapsi vikisi. Ja lempeä, lupaileva kevätaurinko paistoi, mutta Liinua ei saatu virkoamaan. Hän vain nytkähteli, väänteli kasvojaan, mutta muuten hän oli kuin tainnoksissa. Viimein hän hiukan raotti silmiänsä.
"Oliko se poika?" kysyi hän.
"Joo, poika se oli", vastasi eukko touhukkaasti, "ja korea näkyykin olevan. Mutta sano nyt, mikä ja kuka sinä lopultakin olet?"
Kuluu aikoja eikä Liinu vastaa mitään. Kasvot käyvät entistäkin valkeammiksi ja vasen käsi haparoi tyhjää ilmaa. Eukko on ymmärtävinään, että hän tahtoo koetella poikaansa, ja nostaa sen hänen kätensä ulottuville. Silloin Liinu aukaisee silmänsä ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:
"Pankaa sille nimeksi Nikolai."
Hän nytkähtelee vielä muutaman kerran suonenvedontapaisesti ja hengähtää viimeisen kerran.