"Lapsi pitäisi pukea paremmin", sanoi valvoja. "Niin, ja sitten olisi myöskin puhtaudesta pidettävä jonkun verran enemmän huolta."
Se valvoja oli myöskin sitä maata, että osasi ilmestyä hetkellä, jolloin häntä vähimmin odotettiin, ja aina sillä oli jotakin muistuttamista. Mutta se kai kuului ammattiin. Ja kasvatusvanhemmat tuskastuivat ja päättivät, että ensi vuoden alusta Niku annetaan muualle. Eivät omatkaan lapset olleet sen paremmin puettuja ja puhtaampia, mutta terveitä ne olivat niinkuin Nikukin. Piti jokaisen ymmärtää, että lapset suttaavat itsensä. — Mutta kun sitten vuodenvaihde tuli, ei luopumisesta tullutkaan mitään.
Niku ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Hän oli ruskeasilmäinen ja lempeäluontoinen eikä häntä koskaan tarvinnut kahdesti käskeä. Kasvatusvanhempiaan hän sanoi isäksi ja äidiksi, ja nämä arvelivat, että ovat sen vanhemmat perältäkin tainneet olla jonkunlaisia ihmisiä, vaikka syntyperä nyt oli sellainen kuin oli. Minkäpä hän, lapsi parka, sille itse mahtaa. Koetetaan vielä, että siitä saataisiin jotakin. Pianhan se tulee kouluikäänkin eikä sitä passaa heitteille jättää.
* * * * *
Kaupungin kivimuurien, joissa asuu kymmeniä perheitä, kivitetyillä, ummehtuneentuntuisilla pihoilla leikkii monenlaista lasta. Ja kerran sen pakostakin täytyi paukahtaa.
Se oli muuan rauhallinen, auringonpaisteinen sunnuntai-ehtoo, ja ne lapsista, joilla oli siihen tilaisuutta, olivat puistoissa tai sitten vielä kauempana luonnon helmassa.
Yhtäkkiä hyökkää Niku täyttä kurkkua itkien sisään ja pikkuista myöhemmin pohjakerroksessa asuvan suutarin muija henkeä täynnä. Ei hän pitkiä esipuheita tarvitse, vaan käy suoraan asiaan lyöden laihalla, luisevalla nyrkillään pöytään.
"Ja sen minä nyt tulin sanomaan teille, rouva"! huusi hän, "että ellette te saa pidetyksi kurissa tuota ryssänkakaraa…"
"Mitä Herran nimessä se sitten on tehnyt?" keskeytti kasvatusäiti säikähtyneenä.
"Se löi mun poikaani", kirkui eukko julmistuneena. "Löi meidän
Tuomasta. Ajatelkaa, rouva, löi!"