"Löitkö sinä?" kysyi kasvatusäiti ankarasti Nikulta.
Mutta Niku ei tahdo itkultaan saada vastatuksi.
"Se otti minun hevoseni", nyyhki hän viimein, "ja sitten se sanoi minua ryssäksi."
Eukko katsoi voitonriemuisena kasvatusäitiin.
"Siinä sen nyt kuulitte", sanoi hän. "Ja sellainen käy kunniallisten lasten kimppuun."
"Vika näkyy alkuaan olleen teidän Tuomaassanne. Ensin ottanut toisen leikkikalun, jonka sääliväiset ihmiset ovat antaneet, ja sitten vielä nimitellyt."
"Sanoitteko te, että nimitellyt? Voi taivasten luoja! Vai nimitellyt?
Eikö maassa ole lakia ja oikeutta, ja peljätäänkö kuulla totuutta! Hä!
Väitättekö te, ettei kakara tuossa ole ryssän ja jonkun lutkan poika?"
Kasvatusäiti jäykistyy. Niku on jo unohtanut hevosensa, unohtanut antamansa lyönnin ja seisoo siinä sormi suussa ja silmät pelästyksestä pyöreinä kuunnellen keskustelua.
"Niku menee toiseen huoneeseen", käskee kasvatusäiti, ja poika tottelee kalpeana ja sanaa puhumatta. Sitten hän kääntyy eukon puoleen.
"Viattomien lasten kuullen ei pitäisi puhua tuollaisia", sanoo hän, "ja kaikkein viimeksi teidän, jotka molemmat, miehenne kanssa, olette ottaneet osaa kapinaan. Älkää te tulko tänne puhumaan ryssistä."