Muutamana lauantai-iltapäivänä ottaa Sarkan Nikolai kynän käteensä ja päättää lupauksensa mukaan kirjoittaa kasvatusvanhemmilleen. Tämä päätös herää aivan itsestään, hän tuntee vaistomaista tarvetta jakaa osan onnentunteestaan muillekin.
"Arvoisat tuttavani", alkaa hän, mutta miettii, ottaa uuden paperiarkin ja alottaa uudelleen: "Rakkaat kasvatusvanhemmat." Siihen asti se on selvää, mutta piste, joka nyt seuraa, on pitkä. Ajatusten esilletuominen kirjallisesti ei, niinkuin ymmärrettävää, ole Sarkan Nikolain vahvimpia puolia. Kauan hän istuu, mietiskelee ja pyörittelee kynää kädessään, mutta sitten hän käy rivakasti toimeen. Eihän se miettienkään valmistu. "Olen kesärenkinä täällä Hirvikylän Saaressa ja minun on kaikin puolin hyvä ja mukava. Palkka ei ole erinomainen, mutta aina siitä jää kun ei ole menojakaan erinomaisempia. Ja terveenä olen ollut. Niin että minusta ei tarvitse olla huolissaan. Sanokaa terveiset kasvinveljelle ja -sisarille."
Hän aikoo lopettaa, mutta aprikoi samalla, olisiko hänen kirjoitettava jotakin Helmistä ja millä tavalla. Mitä se kasvatusvanhempia oikeastaan liikuttaa, mutta toiselta puolen heidän olisi hyvä tietää siitäkin asiasta. Taas saa paperiarkki maata levällään ja kynä odotella.
Tupa on tällä kertaa aivan tyhjä. Ohimennen siinä pistäytyy Helmi ja kysäisee sivu kulkiessaan:
"Kenelle sinä kirjoitat?"
"Kasvatusvanhemmille vain."
"Pane terveisiä minultakin."
Noin yksinkertainen asia se lopultakin oli. Niku kastaa jälleen kynän musteeseen ja jatkaa:
"Talon tytär tässä, jonka nimi on Helmi, käski sanoa terveisiä. Se on muuten oikein hyvä ja mukava ihminen talollisiksi. Kun kaikki käy ympäri, niin taidan jäädä tänne pitemmäksi aikaa, jos vain työtä riittää."
Siinä olikin jo tarpeeksi asti sanottu, pikemmin liian vähän kuin liiaksi. Vain lopettaminen tuottaa vielä pientä päänvaivaa, mutta Niku ei enää mieti pitkiä aikoja, vaan kuittaa sen nopein, raskain kynänvedoin: "Näitä piirteli kunnioituksella Nikolai Sarkka." Postin lähdön aika onkin jo lähellä ja Nikun on kiiruhdettava kylälle.