Sen enempää se matka ei pyhittänyt, eikä Helmi enää muistanut, miten paluumatka oli kulunut. Mutta kun ilta ja yö tulivat, kasteli hän päänalaisensa kyynelillään ja rukoili. Ei syntejään anteeksi, vaan sitä, että Herramme viisaudessaan antaisi tehdyn jäädä tekemättömäksi ja synnin jäädä kantamatta hedelmiä. Ja kun Sarkan Nikolai siinä keskiyön vaiheilla tuli kolkuttamaan, meni kauan aikaa, ennenkuin Helmi sai mennyksi avaamaan.
"No, mitä se oikein sanoi?" kysyi Niku.
"Arvaat sen kysymättäkin", vastasi tyttö melkein tiuskaisemalla.
"Tiedettiinhän se muutenkin, niin että suotta sitä oli mennä kaupungin tohtoreilta kyselemään."
"Voi sinua!"
"Minua?"
"Niin, ettäs tänne tulit. En tiedä, rakastanko sinua vai kiroanko."
"Hm."
"Mutta nyt se on selvää. Ja mitä Luojan nimessä me nyt teemme?"
Sarkan Nikolai ei enää vastaa mitään, sillä hän on tämän kysymyksen kuullut kymmeniä kertoja ja yhtä monesti siihen vastannut. Hänellä on selvät, täsmälliset ja tarkoin määritellyt suuntaviivat, mutta ne eivät ole kelvanneet. Hän ei voi muuta kuin kuluttaa päivänsä työssä ja odottaa.