Ja hän sivelee hellästi tytön hartioita, jotka värisevät kuin vilussa.
XIV
Kerran sen kuitenkin täytyi tapahtua, ja se tapahtui muutamana lokakuun aamuna niihin aikoihin, jolloin alkoi valjeta. Yö oli ollut kylmä, katot olivat ensi kerran kuurassa ja vesipaikat jääriitteessä.
Puhuttiin, että kun Saaren Juhani kauhtui, ei hänen vihansa tuntenut ääriä eikä rajoja, mutta ei se tällä kertaa oikein siltä näyttänyt. Hänellä on tosin seiväs kädessään, mutta hänen äänensä on hiljainen ja melkein lempeä, kun hän koputtaa tyttärensä aitan ovelle ja sanoo: "Helmi!"
Tuntuu niinkuin siellä sisällä joku voihkaisisi ja kolahtaisi johonkin, tuntuu, niinkuin siellä hätäisesti ja itkunsekaisesti kuiskailtaisiin. Mutta Saaren Juhani ei hätäile, hän tuntee talonsa ja tietää, että tästä aitasta ei ole muita ulospääsymahdollisuuksia kuin ovi. Hän vetäytyy portailta hiukan kauemmaksi, tarkastelee taivasta aivan kuin se, mitä aitassa tapahtuu, ei ensinkään häntä liikuttaisi, sitten hän taas hiljaisesti ja rauhallisesti sanoo:
"Helmi! Alahan jo joutua sieltä."
Mutta aitan ovi ei aukene. Saaren Juhanin harmahtavat kulmakarvat rypistyvät hiukan, hyvin hiukan, ja suupielet vavahtavat. Hän katselee mietteissään ja kuin tutkien sen kestävyyttä kädessään olevaa seivästä. Senjälkeen hän jälleen nousee portaille ja sanoo hiukan kovemmin:
"Paras, kun alatte joutua sieltä. Väki alkaa jo pian heräillä, enkä minä soisi, että ne saisivat puheenaihetta."
Sellainen hän on, Saaren Juhani, eikä hän suotta ole pitäjän mahtimiehiä.
Aitan ovi avautuu ja Helmi tulee kynnykselle. Hän on täysin pukeutunut, mutta kasvot ovat valkeat ja katse harhaileva.