Ilme Saaren Juhanin kasvoilla käy entistäkin tuskastuneemmaksi.
"Vai niin", tulee häneltä kuin tukahdutettu tuskanhuuto, ja sitten toisen kerran: "Vai niin."
Ja seivästä pitelevä käsi vavahtaa. Hän astuu askeleen kohti, mutta pysähtyy siihen.
"Jos minä olisin nuorempi mies, niin sinä, te molemmat, saisitte selkäänne, mutta minä olen jo vanha ja taitaisin siinä ottelussa jäädä tappiolle."
Hetken kuluttua hän itsekseen lisää yhtä paljon itselleen kuin toisille:
"Se on niin, että jokaisen pitäisi tietää, mihin kelpaa ja mihin ei."
Sarkan Nikolain tulee vanhusta melkein sääli, ja kuluu ohikiitävä hetki, sekunti, jolloin hän vihaa sekä Helmiä että itseään.
"Kuulkaa, isäntä…", aloittaa hän, vaikkei tiedä, kuinka jatkaisi.
Eikä hänen tarvitsekaan tietää. Sillä Saaren Juhani on koonnut sen verran voimia, että tekee torjuvan liikkeen kädellään.
"Mitä sinulla on minulle sanomista", sanoo hän, "ja minulla sinulle.
Annan sinulle tavarasi ja palkan käteesi, siinä meidän sanomisemme.
Mutta Helmi…"